keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Kaukorakkautta läheltä nähtynä

Niin kauan kuin olemme toisillemme saavuttamattomissa,
ja kuvitelmissa jossa kaikki on vielä arvailujen varassa,
on mahdollisuus olla rakastunut kokematta rakastumista.

Kun tuo tunne muuttuukin todeksi,
ei mikään ole enää niin yksinkertaista ja vaivatonta,
kun esiin tulevat kysymykset; "Tätäkö sen kuuluisi olla?",

Hetken haluaa ja hetken empii,
ja nuo hetket vuorottevat,
eikä kumpikaan saa puheenjohtajan osaa.

Vain päivät näivettyy,
kuukaudet kuluu,
ja vuodet muuttuvat vähitellen...
vuosikymmeniksi.

Miss Toppahousu

Sinä kai ajattelet että olet melko huomaamaton,
ja kiusaat tietämättäsi,
tai sitten tiedostat kaiken tasan tarkkaan,
mutta näyttelet niin kuin et muka tietäisi,
näitä mieleni liikkeitä.

Nainen on aina nainen vaikka pukeutuisi miten,
ehkä eniten nainen silloin kuin koittaa olla vähiten,
miss toppahousuja tulee vastaan joka paikassa,
ja mieheltä odotetaan yli-inhimillisiä kykyjä;

olla näkemättä mitä niiden verhottujen
olemusten alla onkaan,
olla kokematta sitä ero-tiikkaa,
kiusantekoa se semmoinen on.

Itsensä paljastava ja tykönsä tehnyt,
on jo tehnyt tiettäväksi olemuksensa,
mutta tavallisuutta uskotellut,
on seireeni pahimmasta päästä;

sellainen jää vaivaamaan odottavaa sielua,
minkä verhon takana onkaan vastaus,
vai onko sitä missään,
jos kaikki onkin vain harhaa ja kuvitelmaa.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Sinivalkoinen näennäiskristitty vs. punainen puolustaja ja oikean tiedon antaja?

Kymmenisen vuotta sitten opiskellessani eräässä kristillisen opiston nimeä kantavassa oppilaitoksessa heräsi ensimmäisiä kertoja mieleeni vastakkainasettelu siitä mitä yhteistä on niinkutsutulla kristillisyydellä tämän päivän enemmistöpolitiikan kanssa. Ja miksi minulla on jo lapsuudesta asti ollut sisäänrakennettu ajattelumalli Jumalan kieltävistä vasemmistolaisista.
Asiaan tarkemmin perhetyneenä on toki historian seikat ja syy-seuraukset sittemmin valjenneet. Mutta nyt me elämme tätä päivää, 2000-lukua jolloin porvariston ja kirkonmiesten ja -naisten symbioosi on vain näennäistä. Näennäistä on myöskin se että nykypäivän sinivalkoinen oikeistolainen olisi enää millään tavalla isänmaallisen ajattelun kannalla, saati sitten että hänellä olisi todellisuudessa minkäänlaista sydämestä lähtevää kristillistä vakaumusta.
Sosialistiseen ajatteluun on aina kuulunut kansojen itsemääräämisoikeus ja jokaisen kansakunnan vapaus vaikka toki yhtenä perustavoitteena onkin kaikkien maiden sosialistinen yhtenäisyys ja siitä muodostuva kansakuntien yhtenäinen demokraattinen sentralismi.
Näin itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa on hyvä muistaa se tosiasia että Suomen sosialistit olivat eturivissä vaatimassa Suomelle itsenäisyyttä niihin aikoihin kun itänaapurissa oli käynnissä Suuri Vapaustaistelu yksilön oikeuksista. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, perinteiset oikeistolaiset olivat vastustamassa kaikin mahdollisin keinoin Suomen itsenäistymisen tavoitteita tuohon aikaan. He kun pitivät kiinni siitä vanhasta riistoyhteiskunnasta jossa eletään kuin eläimen lailla; heikomman tultua vahvemman osapuolen hyödyksi epäinhimillisin tavoin.
Mitä taas tulee kristillisyyteen ja hengellisyyteen niin nykyporvarit ovat jo myyneet sielunsa Saatanalle suostuessaan noudattamaan orjallisesti Euroopasta tulevia direktiivejä jotka määrittelevät sekä yksilönvapauden nyky-yhteiskunnassa että koko yhteiskunnan rakenteen ja luonteen.
Yhteiskunnassa jossa palvellaan epäjumalia, ei ole tilaa Jumalalle. Kuolleita jumalia voidaan toki suosia takanpäällyskoristeina koska eivät ne siinä estä ihmistä toteuttamasta syntiinlankeemuksessa saatua oman käden oikeutta jossa vihanpurkauksen tullen kaikki keinot oman henkilökohtaisen etunsa saavuttamiseksi tulevat sallituiksi.
Rahan jumala ja ns. "eettinen hedonismi" jne. ovat niitä epäjumalia jotka kapitalismin todellisien kasvojen paljastuttua ajetaan läpi väkisin myös valtakirkossamme koska kapitalisti todellisuudessa häpeää omia väärinkäytöksiään mutta jotta niitä ei voitaisi asettaa millään tavalla kyseenalaisiksi, on tämä nautinnon, mielihyvän ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden kaikkivoipaisuus julistettu nyt ikäänkuin jumalaksi. Onko siis Kristus enää Kirkon Herra kun naisduokin laulaa suorin sanoin että voit olla "kristus itsellesi", se riittää eikä muuta tarvita. Hengellisyyskin on enää mitätön oletusarvo jostakin ihmisen vähemmän konkreettisesta puolesta. Nykyihminen voi astella hengellisyyskauppaan ja ostaa sieltä tarvittavat mausteet oman hengellisyytensä keitokseen joka voi olla mitä tahansa. Kultaisia aaseja tehdään nyt joka kodissa. Jeesuslapsikin on vain niin ihana ja tuo mieleen sen turvallisen ja nostalgisen lapsuuden joulun jolloin mielessä oli vielä illuusio elämän mielekkyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Eihän lapselle tietystikään kerrota mitään armaassa kotosuomessa olevista eriarvoisuuksista vaan ylistetään vain isänmaamme ihanuutta ja voivotellaan nälkää näkeviä luurankolapsosia toisella puolella maailmaa.
Mammonajumala ja eettisen hedonismin jumala sekä monet muut kapitalismin jälkiseuraamukset ovat tulleet julki aivan viime vuosina kun "sinivalkoisen suomen" todelliset leijonankasvot ovat paljastuneet. Nyt kapitaalikin jo häpeää omaa olemustaan mutta sen pahat teot ja edesottamukset verhotaan piiloon ja lakaistaan maton alle, kun maailmankartalle on ilmestynyt "suuri pelastaja" nimeltään antikristus EU.
Meille kahdeksankymmentäluvun lapsille toitotettiin esi-isiemme suurista saavutuksista; vapaan suomen hyväksi tehdyistä työstä ja vuodatetusta verestä, kommunismin kukistamisesta. Mutta puhuttiinko meille mitään kommunismin saavutuksista; esim. 8-tuntisesta työpäivästä ja viisipäiväisestä työviikosta? Mainittiinko meille mitään siitä verenvuodatuksesta joka kohdistui "isänmaan sankarien" toimesta niihin työläisperheisiin joissa taisteltiin jokapäiväisestä leivästä? Kuinka monista köyhien perheiden äideistä tehtiin leskiä ja heidän lapsistaan isättömiä? En minä ainakaan muista peruskoulussa sellaisesta kuulleeni.
Silloin elettiin kai sitten eräänlaista nousukautta jonka varjopuolena tosin oli yhteiskunnan eriarvoistumisen tielle johtava polku. Talvisodan yhteishenki oli enää vain muinaisjäänne jota käsiteltiin historiantunneilla ja joskus juhlapuheissa mutta josta ei käytännön solidaarisessa elämässä ollut enää tietoakaan. Sitten tuli se ensimmäinen suuri lama meidän aikanamme. Opettiko se meille mitään siitä että nyt niitetään sitä mitä oikeisto on aikanaan kylvänyt mahtipontisuudessaan ja ylpeydessään?
Aika ohueksi taisi tuo opetus jäädä sillä silloin vedottiin siihen että Suomen hyvinvointi on riippuvainen siitä paljonko me uskallamme antaa itsemme Brysselistä johdettavan muutosprosessin käsiin. Unohdettiin oma sisäpolitiikka ja sosiaaliuudistukset. Kaikista muista uudistuksista kyllä puhuttiin. Niistä jotka liittyivät bruttokansantuotteeseen ja Suomen imagoon maailman markkinoilla.
Ja jos joku tuona aikana oli kirosana ja kaiken alku ja paha, niin sehän oli juuri se kommunismi ja sosialismi sekä muu vasemmistolaisuus jonka isämme ja isoisämme sekä isoisoisämme urhoollisesti kitkivät pois tästä niin sangen suloisesta suomestamme.
Minusta on tullut aika jona asioista ei kukaan vastuuntuntoinen ja Jumalan edessä rehellinen ihminen voi enää vaieta ja jatkaa tätä epäkristillistä perinnettä jossa Jeesuksen opetukset tasavertaisuudesta lytistetään muutaman yksittäisen Raamatunlauseen alle, niihin joissa puhutaan jotain esivallan kunnioittamisesta ja keisarille kuuluvista oikeuksista. Pääpaino Jeesuksen opetuksissa on kuitenkin nimenomaan köyhien ja kurjien toivon säilyttäminen kansankuntien keskuudessa. Vääränmielisen tullimiehen ja veronkerääjänkin Hän sai omantunnontuskiin ja luopumaan vääryydellä hankitusta omaisuudestaan.
Tätä punaista lankaa ja Jeesuksen opetuksien päälinjaa meidänkin olisi seurattava kaikin mahdollisin keinoin ja lopetettava höpötykset vasemmistolaisesta ateismista sekä oikeistolaisesta kristillisyydestä. Täytyy muistaa että Raamattu varoittaa ankarasti myös selän takana juonittelemisesta, väärien huhujen ja perättömien tietojen levittämisestä, juoruamisesta, kaikenlaisesta turhanpuhumisesta ja erään Kirkkorukouksen mukaan "pahuuden muistelemisesta".
Eppu Normaali on laulanut osuvasti alkuaikoinaan; "Se on suuri ja mahtava kommunismin pelko, mutta kenellä on siitä selko?".
Niin, kenellä on sosialismista totuudenmukainen kuva joka ei ole vääristelty meidän kapitalistisissa kouluissamme ja kasvattajien olettamuksissa?
On aivan päivänselvää että tämä tie jonka maailma on kulutushysteriassaan valinnut oikeudenmukaisen ihmisarvon vaatimuksen sekä Jumalan tahdon noudattamisen sijasta on kulkemassa kohti lopullista tuhoa, ellemme me vihdoin herää siihen tietoisuuteen että Kristus oli ja on, sekä tulee aina olemaan sosialismin suurin sankari ja sen puhtain Opettaja. Lenin ja Marx sekä muut sosialistisen uudistuksen tienraivaajat olivat kyllä saaneet maistaa tätä jumalallista tietoisuutta ihmisyydestä mutta oman aikakautensa lapsina aivan ymmärrettävistä syistä kohdistivat tämän oikeudenmukaisen maailmanrakenteen ja ihmisarvon kunnioittamisen vaatimuksen ankarin käsin myös kristillistä Kirkkoa kohtaan. Se annettakoon heille anteeksi.
Nyt elämme kuitenkin aikaa jolloin maailman herruus on aivan muiden kuin kirkonjohtajien käsissä. Voimme siis unohtaa vastakkainasettelun ateistinen sosialisti ja porvarikristitty. Nyt on aika luoda uutta; sekä kristillisen Kirkon että vasemmistolaisen poliittisen liikkeen yhteisillä resursseilla on mahdollista rakentaa täysin uudenlaista maailmankuvaa jossa oikeudenmukaisuus tapahtuu sen luomistyössä annetun ihmisyyden pohjalle jolle sosialistinen yhteiskuntajärjestys antaa mahdollisuuden palata.
Kauan eläköön Suomen Kansan Kristillis-Sosialistit! Ja kaikkien kansojen!

Muuramessa 21. pvä joulukuuta 2010

Saska Liimola

torstai 2. joulukuuta 2010

Savullisten sairaaloiden puolesta

Hän herää ja tarkastelee ympärillensä, ikkunasta näkyy harmahtava maisema, taivaanrannasssa muutama etäinen kohde joita voi arvella jonkin tehtaan savupiipuiksi. Huoneessa tuoksuu makealta ja imelältä. Samaa imelää ja makeaa näyttää olevan valkoisella tylsän näköisellä yöpöydällä, pienessä muovipikarissa keltaista nestettä joka täytyisi pian saada nautituksi kloorilta maistuvan veden kera. Hänestä tuntuu siltä että tekisi mieli ponkaista ylös tästä rautahäkkyrästä ja tehdä jotain tuttua ja turvallista, mennä vaikka metsään kävelemään tai nakerrella jotain pientä omassa kotipihassaan. Mutta ei häntä päästetä lähtemään, ellei hän lähde sanomatta mitään, toisisanoen siis karkaa tästä elämässä ontuneiden ja epäonnisten ihmisten vankilasta. Vankilasta jossa kuitenkin kaikki tarkoittaa hänen parastaan. Ei sieltä noin vain lähdetä. Otettuaan muutaman tassuttelevan askeleen hikisiltä ja kylmiltä tuntuvilla harmailla sandaaleilla hän lähtee kulkemaan kohti päiväsalia jonka päädyssä on ryijy seinällä. Se muistuttaa häntä kotituvastaan mutta samalla saa aikaan sen tietoisuuden ettei hän ole enää kotonaan, tuskin palaakaan sinne enää koskaan. Salin radiosta kuuluu samoja uutisia kuin hänen puulastuilta, moottorisahan öljyltä ja pannussa keitetyltä väkevältä, uhaalliselta ja unkealta kahvilta tuoksuvassa kodissaan.
Kiikkustuolissa istuen ja ryijyn kuvioita tuijotellen päivä kuluu hiljalleen iltaa kohden. Muutamat potilastoverit näyttävät vaappuvan huoneisiinsa ikään kuin se olisi heille jokseenkin luontaista, ihan kuin he olisivat jo hyväksyneet osansa ja olisivat vieläpä tyytyväisiä siihen. Kummallista, ajattelee hän, kun hänellä olisi vielä niin paljon intoa tehdä kaikki kesken jääneet työnsä. Ja hän itse tuntee itsensä melkeinpä terveeksi, vain joskus suurten yskösten tullen tai polvissaan tuntevan heikkoden myötä on tuntunut siltä ettei ole enää siinä elämänsä terässä kuin vielä muutamia vuosia – niin tai oikeastaan vuosikymmeniä sitten oli.
Se kaikki tapahtui niin salakavalasti, ettei sitä oikein itse edes huomannutkaan. Ensin tuli muutamia voimattamuuskohtauksia, sitten verisiä ysköksiä ja lopulta sitten se – tajuttomuus jonka vuoksi hänet oli tänne sairaalaan tuotu.
Ensimmäisten verikokeiden jälkeen hoitaja oli kehunut kuinka hyvät veriarvot hänellä olikaan. Silloin hän naurahti tyytyväisenä tuntien suurta helpotusta sisällään ja samalla myös pientä ivaa koko sairaalaolosuhteita kohtaan. Mutta muutamaa tuntia myöhemmin häntä puhuttelemaan tullut lääkäri oli sanonut jotain aivan muuta. Hänessä olisi mukamas parantumaton sairaus jota ei voitaisi kokonaan eliminoida mutta muutama lisäkuukausi voisi tulla kysymykseen mikäli tiettyihin hoitotoimenpiteisiin ryhdyttäisiin välittömästi. Tätä oli kertakaikkiaan mahdotonta ymmärtää kaikkien niiden vuosien jälkeen joina hän oli tuntenut niin suurta elämän paloa; sellaista jota hän ei voinut uskoa huonetoverinsa tai kenenkään toisen ylipäätänsä tuntevan.
Hän joka oli samonnut suuret metsät, tehnyt innolla työtä sillä palstalla jonka valtio oli hänelle lahjoittanut korvauksena reiden läpi lentäneestä luodista ja monista vuosista milloin mutaisissa, milloin jäisissä maakuopissa. Ja siitä ettei hän ollut ehtinyt oppikoulua pidemmälle kun kutsu rintamalle oli tullut. Sieltä hän palasi ilman ammattia, koulutusta, ilman minkäänlaista henkilökohtaista omaisuutta. Mutta sen kaiken hän oli samalla taistelutahdolla sittemmin hankkinut, mitä oli tarvinnut kuolemaa uhatessaan etulinjassa.
Ei, ei hän luovuttaisi noin vain kaikkea pois. Kaikkea sitä mitä oli menneinä vuosikymmeninä ehtinyt kokoamaan; oman pihamaan kasvihuoneineen, kirjahyllystään johon hän oli kerännyt kaikkein rakkaimpia asioitaan; sitä kirjallisuutta joka oli antanut hänelle sen elämisen tahdon jonka tuloksena olivat lasten ja heidän lastensa kuvia. Vieläpä hyllyssä komeili ammattiyhdistystoiminnasta saatuja tunnustusmerkkejä vaikka niitä hän pitikin toisaalta aivan yhdentekevinä.   
Yön laskeuduttua käytäville ja kuun antaessa valoaan kilpaa kaupungin ja sairaalan valoille,  hän avaa parvekkeelle johtavan oven ja tuntee ensin suurta voimantuntoa mutta aivan pian sen jälkeen suurta surua ja mahdottomuuden tunnetta kun hänen ulkoilunsa tulevat rajoittumaan vain tähän muutamaan neliöön jossa pureva pakkasilma huuhtoo läpi pelkistettyjen sairaalavaatteiden viimeisemmätkin toiveet tukkimetsässä käymisestä tai puutarhanhoidosta.
On hänellä vielä sentään jotain mitä ei ole häneltä riistetty pois; hän löytää sinisestä sairaalatakin taskustaan littanan savukeaskin josta hän tottuneesti asettaa huulilleen pohjoisen kaupungin savukkeen. Kestää joitakin hetkiä puhallellen harmaanvalkeata savua ilmaan kun parvekkeelle astuu toinenkin yökukkuja, hän paiskaa kättä ja esittäytyy. Ehkä häntä kolmekymmentä vuotta nuorempi nainen joka tulee oman savukkeensa myötä sanomaan juuri ne sanat joita hän oli tietämättään odottanutkin. Öisen kaupungin valoja ihasteltuaan nämä kaksi toveria; hiukseton nainen ja hiukseton mies laahustavat käsikynkässä kohti sairaalan käytävää jossa huolestuneen ja vihaisenkin oloinen hoitaja tulee heitä vastaan. He nikkaavat toisilleen silmää samalla kun sulkeutuvat omiin keljoihinsa odottamaan seuraavaa tyhjäntäyteistä ja merkityksetöntä päivää joka kuitenkin voi tuoda uuden yllätyksen tullessaan.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kuolemaa pelkäämätön vetovoima

Kun tulet niin lähelle minua,
että se on vahvaa,
kuin teinin kuolemaa uhkaava ihastus,
pääsevät meidän veret sekoittumaan,
ja hengitys muuttumaan yhteiseksi
hengitykseksi,

pääsevät myös vangitut ja kahlitut,
pienet visertäjät
vapaaksi sisimmässämme,
jokainen lentoon lähtenyt lintu,
jokainen sieluun tullut asukas,

on päästettävä vapaaksi,
kulkemaan omia teitään,
sillä vasta sitten
me itse olemme vapaita
veremme sekoittaneina. 

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Alkoholinkäytön suositustaulukko

Kun kukaan ei enää muista,
voin muistaa itseni puron solinasta,

kun kukaan ei enää soita,
voin katsella jalanjälkiä hangessa,

kun kukaan ei kutsu kylään,
voin ottaa käteeni palan sammalta,

kun olen yksin,
voin olla itseni kanssa,
ja nostaa maljan,

nostaa toisenkin,
ja vielä kolmannen,

neljättä ei enää muistakaan,
viides jo pahan karkoittaa,

kuudes saa aikaan;
asioille sanat,
seitsemäs luo kiitollisuuden,

kahdeksas poistaa kiukun,
yhdeksäs kruunaa sinkun,
ja kymmenes vallan uudestisynnyttää. 

torstai 4. marraskuuta 2010

Nopea ja elävä

Ensin oli paperi,
sitten tuli paperien pyörittäminen,
ensin oli hauskuus,
sitten tuli laiskuus,

nyt demskut ja korkkarit matkustavat,
omaavat tuhlaavat tavat,
verorahoilla liitävät,
kiitävät ja säteilevät,

ja itse keskeinen,
itsekeskeinen,
mukamas maalaisten liitto,
onkin narri ja huiputtaja,
lisäporvarien siittoliitto, 

hetken aikaa kestää tuo,
ehkä muutaman lisävuoden tuo,
mutta sosialismi onneksi palauttaa,
jokaisen ruotuun vakavaan,
ja yhteisvastuuseen oikeaan,

niin joutuvat, niin keskustat kuin oikeat,
manalaan matalaan, syvään ojaan,
kun vain vasemmisto pysyy,
ja maailman toivo säilyy,

kyllä pieni ihminen tietää,
mitä hän voi sietää,
ja miten verenpunainen puolustaja,
on turva ainoa,
ja isien veritodistus,
köyhälistön puolustus,
hehkuu haudan takaa,
vaatii oikeuksia taistelemaan

köyhälle kansalle kurjalle,
jolle porvari nauraa
ja oksentaa,
pikkujouluissaan,
kusee ja paskantaa,

vielä tulee se päivä,
jolloin porvari saa palella,
maistaa omaa lääkettään kunnolla,
vielä tulee oikeuksien päivä
maailmaan.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Sanat jotka jäivät sanomatta

Kun olisi pitänyt sanoa kiitos, minä sanoinkin "Kiitos Jumalalle",
kun olisi pitänyt sanoa; "Kylläpä laitoit hienon iltapalan meille",
sanoinkin; "Jumala on sen meille tarjonnut",
kun kuulin pianon soittoa, kuulin sen olevan palkkiota,
vaikka se otettiin minulta pois,
kun luulin kaiken olevan järjestyksessä,
huomasinkin kaiken olevan kaaoksessa,
kun minä vihdoin tajusin olevaisen merkityksen,
huomasinkin olevani keskellä kaaosta ja täysin yksin,
ja kaikki sanat jotka jäivät sanomatta,
minä sanon nyt toisin sanoin,
uskotellen itselleni, että välikapula,
viestinviejä on jossain olemassa;
mutta tyhjään kaikuvat huutoni,
ei kukaan enää kuule,
vain tuulen huokaisut,
keskustelevat kanssani,
enkä niistäkään tiedä,
mitä ne ajattelevat.

Välillämme on suuri juopa

Suuri ajatus syntyi joskus keskelle tukkimetsää,
suuri ajatus syntyi ajatusten keskelle,
ajatusten ajoitus ajoitti kohdun,
joka tuotti enemmän tai vähemmän,
vihapäisiä lapsia,

kohtu lähti pois,
ajatuskin lähti pois,
mutta vihapää jatkaa,
vihapäisyyttään,
kun ei uutta kohtua ole,

tässä on porvarin ja köyhälistön ero,
joka tietää jokaisen murusen arvon,
ei uskalla vaatia enempää,
joka on uskaltanut vaatia,
itkee katkeraa itkua,

köyhälle ei mikään tule yllätyksenä,
kaikensaavalle taas kaikki tulee yllättäen,
siksi tämä maailma horjuu,
eikä kestä perustuksissaan.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Mitä olisi voinut olla

Kesäkuume sekoitti pään,
kesäkuuma, ahdistus hellesään,
toi kuumat tunteet, polttavat odotukset,
mutta ensimmäiset sateet, toivat tunteet toiset,

et jäänyt odottamaan,
mitä olisi voinut olla,
et jäänyt kaipaamaan,
odottamaan sovinnolla,

joidenkin vaan täytyy saada,
kaikki kerralla,
jos ei onnistu odotuksissaan,
löytyy pakopaikka jonne mennä saan,

et jäänyt kuuntelemaan,
syksyn tuloa,
et halunnut odottaa,
talven pimeyteen valoa,

sun oli helpompi lähteä,
juosta karkuun ja käskeä,
mielesi uusille urille,
baaritiskeille, taksijonoille.

maanantai 23. elokuuta 2010

Etsijä ja löytäjä

Ne joille on varattuna rakkautensa kohde,
huolehtivat kaapin paikasta,
tilin saldosta,
ja uusista vaatteista,

ne joiden on osaksi on annettu loputon etsintä,
miettivät miten pysyä
seuraavaan päivään saakka hengissä,
kun sielun lääkkeet loppuvat aina kesken,

on oikeastaan onnellisempaa,
olla etsijä kuin löytäjä,
sillä etsijä löytää sanoja,
mutta löytäjä lukee
etsijän löytämiä sanoja,

joskus sanat ovat suurempi aarre,
kuin sanaton hyväntuulisuus,
ja parempi on lyhyt oivaltava elämä,
kuin pitkä ja onnekas mutta tyhjäntäyteinen
josta ei opi mitään uutta.

Kun sinua ei ole olemassa

Kun sinua ei ole olemassakaan,
ei silloin ole minuakaan,
on putoukset ja suistot,
tyhjät, vieraat puistot,
vain haaleat muistot,

siitä ajasta toiveikkaasta,
jolloin voimaa virtasi maasta,
uudesta aamusta,
sen ilmasta raikkaasta,
joka tuli kai taivaasta,

en sinua löydä mistään,
ei suonissani virtaa veri enää,
et ole kenessäkään,
eikä mikään missään
tunnu nyt miltään,

sinua odotan elämääni,
tyhjyyden maljoilla täytän pääni,
päivästä toiseen hapuillen,
huomista kohti horjuen,
ja kaipuun sisälläni torjuen,

isättömät jalanjäljet askellan,
verhoni taakse sukellan,
tämän oman tien, päätökseen vien,
ja maailmatta lähden matkaan,
kuin tajunnatta uin uuteen rantaan.

torstai 12. elokuuta 2010

Ilman merikarttoja

Muistot ajasta,
jolloin oli vain värejä ja tunteita,
uuden odotusta, toivoa ja mielenkiintoa,
niiden varassa jään kellumaan
elämän mereen,
joka tummenee
sitä myöden kun yö saapuu,

se on elämän meri,
jonka toinen ranta on syntymä,
entä se toinen,
onko sekin syntymä,
vai onko se kuolema?
- ehkä se on molempia,

on vaikea nähdä rajaa,
keskiviivaa meressä,
on vain suostuttava
ajelehtimaan ja arvailemaan
missä vaiheessa matkaa ollaan

jonakin päivänä sen sitten huomaa;
vesi on selvästi jo tummaa
eikä tarvitse enää arvailla
voi päästää irti
ja lakata kellumasta
jäädä odottamaan
muuttuuko pimeys valoksi.

tiistai 10. elokuuta 2010

Pimeä tie

Ei vastauksia eikä valoa,
ei aavistusta tai tunnetta,
kaikki on kadonnut

sohin ilmaan kulkiessani pimeätä tietä,
kaadun maahan,
ja suljen silmäni,

pimeän tien pimeydessä,
on todella pimeässä,
siellä hoiperellaan
kuin humalassa

kuulen äänesi;

kutsut kauas juoksemaan,
kauas karkaamaan,
tältä pimeältä tieltä,
joka suistaa sinne,
missä sanatkaan eivät pysy
järjestyksessä,
missä mikään ei ole ennallaan,
ennalta arvattavissa,

pimeälle tielle voi välttyä joutumasta,
jos muistaa päivittäin kaiken tämän:

nuuhkia toisen ihon huokosia,
maistella hiuksia,
räpäyttää silmäripset yhteen,
kietoa jalat ja kädet toisiinsa,
kuin puuta kiertävät  käärmeet,
ja vaipua puremasta tulleeseen
houreeseen; matkalle
jonka määränpäätä
ei voi itse määrätä.

Kauneutta on monenlaista

Ei se tee ihmisestä kaunista
että hän soittaa, laulaa tai tanssii taitavasti
eikä sekään
että hän lausuu sanoja
tai kirjoittaa niitä taidokkaasti,

todellisen kauneuden voi nähdä
tuomalla sirpaleensa
toisen eteen,
paljastamalla
jokaisen menetetyn rakkauden
pistojäljen,

tunnustamalla;
ettei mikään riitä korvikkeeksi,
aikuisten hunajalle ja maidolle,
jota jokaisen täytyy saada
pysyäkseen hengissä,
edes puoliväliin saakka.

maanantai 9. elokuuta 2010

Puolikkaana

Ihminen syntyy puolikkaaksi,
ja kuolee myös puolikkaana,
jos ei joka päivä saa maistaa
toista elävää olentoa
kaikin aistien

ei rakkaus ole rakastumista,
eikä se ole hääjuhlaa,
ei idylliä
eikä hekumaakaan,

rakkaus on sitä
että aivokuollutkin
tietää mitä on olla sisäkkäin

vain yhtymällä,
ja tekemällä olemattomuudesta
olevaisuutta,
merkityksettömyydestä
merkityksellisyyttä,

on mahdollisuus huomata
ihmisenä olemisen tarkoitus;
olla sisäkkäin, aina ja kaikkialla,
ja ripustaa tähtiä huoneensa kattoon,
muutakin kuin niitä muovisia.

tiistai 3. elokuuta 2010

-Sokea kulma-

Autokoulussa opetettiin;
"kun ohitat, muista tarkistaa se sokea kulma",
miksei Elämänkoulussa opeteta samaa?

moni ohitus tapahtuu siten
että joku toinen saa siinä kolhuja,
tai ainakin sydän hypähtää kurkkuun,
kun toisen kulmat
viistoutuvat millimetrin päästä ohitse

eikä ihmisten katsastuksissa katsota
kuin siihen että sydän pumppaa verta
ja Luojan luoma aivotietokone toimii
tunnerikkomuksista ei kukaan rankaise

eikä niihin ole hoitokeinoja,
vain kaiken unohtaminen
voi auttaa eteenpäin...
sellainen on ihminen,

ei näe sokeaa kulmaa,
tehdessään harkitsemattomia ohituksia,

jokainen kävijä,
jättää jälkensä,
jokainen lähtijä,
naarmuttaa sielua.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Käänteisteoriaa

Älä heitä kiveä
silloin et tiedä mihin se putoaa
vaan vie kivi jonnekin
missä sillä on sopiva paikka

älä naura sen vuoksi
että nauraa kuuluisi
ethän sinä itkekään
kohteliaisuussyistä,
miksi siis nauraisit

älä epäröi mennä sinne
mikä on liian hyvää
ollakseen totta
sillä se on totta
mikä ei todelta vaikuta

ja mikä on todennäköistä
ei ole totta,
vaan epätodennäköistä

säilytä se kivi
jonka meinasit heittää

Ihmisten välistä ekologiaa

Ihmisten välinen uusiokäyttö
ei säästä mitään eikä ketään
vaan se lisää kulutusta
lisää laastarien tarvetta

ainoa tapa olla säästeliäs
tässä elämässä
on tuhlata kaikkensa
rakkaimpaansa
ja ottaa vielä isot velatkin
vaikka pelottaisikin
ja päästä jakamaan se

rakkaus ei lopu tuhlaamalla
se enentyy vain
ei suudelmiin väsy suutelemalla
eikä sisäkkäin olemiselle ole ylärajaa
alaraja kyllä on
ja sen alle jäävät menehtyvät

se joka ei maista toisen
syntymämakua
eikä syö toisen syömää
ei hengitä toisen hengitystä
se jää hengettömäksi
eikä loista syntymäkirkkauttaan

Ihminen ja ihminen

-Suuren Opettajan seurassa-

Ihminen ilman ihmistä
on vain ihmisen irvikuva
mutta syntinen ihminen
ei tahdo ihmistä
jossa on virheitä

siispä maailma ja elämä ovat
ihmisten vaihtokauppaa
ja kierrätystä
jossa kukaan ei voita
vaan kaikki häviävät

ihminen ilman ihmistä
on kuin purje joka kaipaa tuulta
sinne tänne ajelehtiva
matka ei etene
eikä määränpää lähesty
vain turhauttavaa ympyrää
ja luovimista

vaikka ihminen tarvitseekin ihmistä
hän luulee tarvitsevansa jotain muuta
kuin häntä joka on tullut lähelle

ihminen kun ei syntisenä olentona
kykene näkemään riittävän tarkasti
eikä kokemaan kunnioittavasti
ei sanomaan mitä sanoa kuuluisi
eikä kuulemaan mitä kuulla täytyisi

ihminen kuulee vain oman äänensä
näkee oman näkynsä
kokee sen mitä luulee haluavansa kokea
sanoo sen minkä tietää
kuulostavan hyvältä
ja johon ei usko itsekään

sellainen on ihminen
kunnes hän löytää
Suuren Opettajan sydämen
ja Valon,
ne ajatukset jotka aina vievät sinne
mistä turha epäilys on poissa.

Pahaa aavistamattomia kosketuksia

-Pieni suuri palanen-

Sinun kätesi ei ole vain käsi,
se on osa elämäni jatketta,
oikeudenmukainen ravinto,
sille joka on juuri vasta aloittamassa
kasvuaan.

Sinun kosketuksesi
koituvat terveellisiksi lisälyönneiksi
mutta vain silloin kun kosketat,
kun et kosketa;
sydämeni hakkaa tyhjyydestä,
kuin kirkonkellot jotka soittavat,
tuntemattomalle vainajalle.

Sinun suusi ei ole vain suu,
vaan se on puolikas suu,
joka aina on kuulunut osaksi minua,
jota olen kaikki nämä pimeät vuodet
eksyksissä etsinyt.

Eikä sinun kosteutesi ole vain kosteutta,
se on aikuisen ihmisen maitoa;
ravintoa
jonka varassa voi elää ja luottaa,
näkyvään.

Ei mikään sinussa ole vain näkyvää,
sinä olet täydennys,
lapsena huomattu osainen,
pieni mutta suuri palanen
pientä ja suurta elämää,
kuolemaa ja elämää.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Vähään tyytyväinen

Kun vain saisin nuo mitättömät roskat
lattialtani lakaistuksi,
kun kuuntelisin radion aamuhartauden täysin
haltioituneena,
kun en muistaisi sitä mikä puuttuu, mitä olen vailla,
kun osaisin olla vähään tyytyväinen,

joku sanoo että pitäisi nauraa enemmän,
mutta miksi?
mitä hyötyä nauramisesta tai tyhjännauramisesta,
on silloin kun odottaa sitä suurinta
tulevaksi,
ja kuitenkin samalla muistaa haudan olemassaolon,

kun saisin nämä roskat lattialtani,
ja pyykit ripustetuksi,
ei miten vain ja kuinka vain,
vaan kauniisti ja järjestelmällisesti,
oikein päin, kaiken oikein päin...
jotta voisi olla vähäänkin tyytyväinen,

vähänkin on paljon, sanoi isoisäni,
ja vähän päivässä on paljon viikossa,
samalla odottaen sitä suurta,
mitä se sitten itse kunkin kohdalla on...

torstai 22. heinäkuuta 2010

Osa suurta tragediaa

Vahingoniloinen nauru valmistaa tietä helvettiin,
säälivä hymy ja itsevarma myhäily ovat lopun alkua.

Rakkaus ei tunne mitään muuta kuin
janon joka ei sammu,
nälän joka ei katoa,
loppumattoman nautinnon lähteen,
jossa ei ole valinnanvaraa,
ei kysymyksiä vaan vastauksia.

Paatunut mieli ei kykene kokemaan rakkautta,
vain suunnitelmallista suhtautumista toiseen.

Joka päivä meidän tulee muistaa;
olemme osa suurta tragediaa,
periytynyttä kipua,
jonka voi kehystää kauniiksi vain yhdessä,
muistuttamaan olemassaolon onnesta,
toisen ihmisen kanssa.

Kaksi tapaa vanheta

Meillä on kaksi tapaa vanheta;
joko antaa kaikkien julistamattomien sotien
vääristää suupielemme
ja antaa ryppyjen kerääntyä meitä vastaan
kääntyä
irvaileviksi pilkantekijöiksi.

Toinen tapa on antaa vuosien tulla
niin kuin niitä olisi aina odottanut
ja nähdä mennyt loistavana kiitoratana
sille mikä on edessäpäin;
uutta ennenkokematonta hurmiota
ja hekumaa.

Emme saa maksaa samalla mitalla takaisin
emmekä talloa toisen vilpitöntä katsetta.

Jokainen meitä kohdannut takinkäännös
tulee vaihtaa tietoisuuteen siitä
mitä tarvitsemme
säilyäksemme vastasyntyneinä.

Kosketa minut irti itsestäni

Anna käsiesi kosketuksen
irroittaa minut ruumiistani
niin etten enää huoli maallisista
niin etten koita enää varjella itseäni
vaan antautua täysin palkein
virran vietäväksi

tee minut hulluksi
ja riippuvaiseksi kosketuksistasi
niin että menehdyn heti vieroitusoireisiini
kun olet poissa vaikka hetkenkin vain

tee minulle jotain sellaista mistä en tiennyt
jotta haluan päästää irti ohjaksista
kadottaa todellisuuden
ja antaa mitä tahansa
saadakseni lisää tätä
paratiisin kiellettyä omenaa

Monenlaisia kanssakulkijoita

Askelten paino väärässä seurassa
kärsivä tekohymy kasvoilla
eivät luo mitään uutta
ainoastaan tukahduttavat
senkin mitä olisi voinut olla

katso tarkkaan kenen kanssa kuljet
kenelle kätesi ojennat
maailma on täynnä saalistajia
jotka eivät itse suostuu vaivaa näkemään
vaan tulevat ja ottavat pois toiselta
minkä hän on ahkeroimalla kokoon parsinut

kun huomaat että toisen läsnäolo
vapauttaa sinussa varastoituneet energiat
vailla mitään järjen kahleita
silloin tiedät olevasi oikeassa seurassa

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Temppeliin käydessä

Anna jokaisen askeleen olla höyhenenkevyt,
kun astelet pyhiä portaita,
anna jokaisen henkäyksen puhdistaa mielesi,
kun olet tullut Herran huoneeseen,

sulje silmät, anna kuvien piirtyä tajuntaasi,
ja ajatusten virrata vuolaasti,
kun tunnet suitsutussavun ja tuohuksien valon,
otsallesi saattaa tipahtaa näkymätöntä öljyä,

hiero se jokaiseen aivonystyrään ja ajatukseesi,
sitten vasta polviin ja niveliin,
selkään ja sydämeen,

sillä tärkeämpää kuin jalat tai kädet,
on se että lähdet Kristuksen kanssa temppelistä ulos,
ja seuraavan kerran Hänen kanssa palaat sinne.

"Sielunvaellusta"

Jokainen sielu vaeltaa ajallisen elämänsä ajan,
etsien koko ajan jotakin;
omaa polkuaan, omaa itseään,
Jumalaa, kaiken tarkoitusta ja olotilaa
jossa täydellinen harmonia laskeutuu
edes kerran vuorokaudessa antaen
ruumiin ja mielen toipua kaikista iskuistaan,

me sielut törmäilemme toisiimme täällä ajassa,
joskus siitä syntyy kolhuja ja joskus uutta elämää,
joskus molempia...

sielut todellakin vaeltavat täällä ajassa,
koska ihminen on syntymästä kuolemaan eksyksissä,
kuoleman jälkeen ei ole enää mitään vaeltamista,
silloin ollaan saavuttu perille, kuka minnekin,

maan päällä me sielut törmäilemme toisiimme,
joskus aika holtittomastikin,
tarvittaisiin sielujen turvatyynyä törmäyksiä varten,
ja lukkiutumattomat jarrut vähentämään dramatiikkaa.

Kosketus on kaiken alku

Jos me saamme syntyä niin että meidät vastaanotetaan kosketuksin,
ja saamme kasvaa niin että meidät suojataan kosketuksin,
siis suojataan - ei vahingoiteta,

niin meistä on mahdollisuus kasvaa ihmisiä,
siis ihmisiä - ei petoja,

ihminen pystyy koskettamaan toista ihmistä,
mutta ihmisen näköinen peto ei osaa koskettaa,
hän osaa vain tyhjentää siemenvarastonsa,
ilman tarkoitusta ja merkitystä,

vaatia, lyödä, paeta, livistää ja kiristää,

meidän tulee toivottaa toisemme tervetulleiksi tähän maailmaan,
kosketuksien kautta,
jotta voisimme olla ihmiset toisillemme,
pieni kaunis tarina maailmanhistoriassa.

Vapaus ja vietin voima

Kaikki olevainen perustuu mielenliikkeisiin,
jotka aikaansaavat ruumiin liikkeitä,
ilman ruumiin liikahtamisia ei ole elämää ja jatkuvuutta,
ja ilman elämää ei ole kuin kuolemaa,

osa meistä syntyy kuollakseen,
vaikka me kaikki tosin kuolemme,
joudumme luopumaan itsestämme ja toisistamme,
mutta jotkut syntyvät kuolemaan
kun kukaan ei heitä kosketa,

mielen liikkeet joita seuraavat ruumiiden liikkeet,
tapahtuvat usein tiedostamatta,
liian harkitut sanat ja teot päätyvät pölyisiin arkistoihin,
ainoa vaihtoehto säilyttää elämää pulppuava veri

on antaa vietin viedä
kuin pikkulasta ja nuorukaista,
juosta suoraan jyrkänteeltä alas,
olla onnellisen tietämätön raskaista taakoista,
ainoastaan tuntea, ilman kirjoitettuja sääntöjä.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Aamuyöstä

Tupakka palaa ja kuluu loppuun,
niin kuluu vuodetkin nämä,
yhteen vuoteen mahtuu monta tupakkaa,
ja yhteen tupakkahetkeen monta vuotta,

kaikki on tavallaan niin kuin aina ennenkin,
mutta vanhetessaan sen huomaa;
vain yhden kerran jokaista hetkeä on käytössä,
mikään ei koskaan enää palaa samanlaisena,

onhan se hyvä että aika kulkee ja henki pihisee,
joskus kuitenkin toivoisi että värit katoaisi hitaammin,
että lumous pysyisi samana vuodesta toiseen,
eikä olisi perässä laahustavaa kutsumatonta vierasta kannoilla,

aamuyöstä näkee kaiken selvemmin,
ennen kuin maailma on herännyt odotuksineen ja vaatimuksineen,
silloin voi katsoa kaikkea kuten lapsena,
ja olla yhtä vaikuttunut vaikkapa sähkötolpan sirinästä,

ei tässä maailmassa saa olla onnellinen,
porvariyhteiskunta riistää ihmiseltä onnen,
oikeuden olla tyytyväinen pieniin asioihin,
vain sydänkohtauksia aikaansaadaan kun kilpaillaan.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Heinäkuu on (yksinäisen) ihmisen pahinta aikaa

Odotan syksyä,
harmautta johon saisi itse soluttautua,
odotan että nyt rannoille rantautuneet ihmiset löytäisivät tiensä takaisin kotilieden lämpöön,
odotan kirpeitä ensipakkasia, hallaöitä, jolloin voin kulkea itsekin jonnekin lämpimään,
ja olla pienistä asioista tyytyväinen,
odotan niin sitä että kun ei ole ketä rakastaa ja kehen rakastua,
olisi edes pakkanen jota juosta pakoon,
selvitä päivästä seuraavaan.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Hymiösukupolvi

"Tää menee nyt..."
Hymynaama, pettymysnaama, yllätysnaama,
posketon naama,
kiva jutella, no ei ole saatanan moloaivo,
"ystäviä ei ole koskaan liikaa",
no totta helvetissä niitä on!

Ihminen tarvitsee toisen ihmisen
eikä mitään kummallista ja hyödytöntä..
laiskajaakkojen ajanvietettä,

"voi ihmiset"; totesi jo Kaukokin aikoinaan,
kuin te viitsitte...
"Mä en käy ravintolassa kuin kerran vuodessa",
silti se kerta on kerran viikossa,
"Mä en harrasta irtosuhteita";
viime kuussa niitä oli viisi...

Kissat, koirat, kanit ja oravat,
kaikki ne on mukavia ja ihania,
ja niistä pitää ottaa paljon kuvia,
mutta ymmärrätkö sinä ihminen...
että sinun oma aikasi on käymässä vähiin...
silloin kannattaisi rakentaa kalliolle,
eikä unelmoida hyödyttämistä tatuoinneista,
"tämä ei ole mikä tahansa, tämä merkitsee minulle... mietin tätä ainakin vuoden",
"meidän suvussa nähdään unia, tiesin kun ukki lähti..."

Miksi te ihmiset annatte paholaisen viedä teitä täydellisessä talutusnuorassa?

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Kun vain vähemmän osaisi kaivata

Kun kaipaa sitä että olisi joku jota kaivata ja odottaa,
ei tiedä vielä kaipuusta eikä odottamisesta mitään,
mutta kun kaipaa toista niin että toivoisi vähän vähemmän kaipaavansa,
se on todellista kaipuuta joka tuntuu mahdeista suurimmalta maan päällä,

ensin on epäilys joka muuttuu innostukseksi kun ihastutaan,
innostus ajaa edellämme kun koitamme pysyä sen kaarteissa mukana,
ja ennen kuin pääsemme mutkaiselta tieltä suoralle ja tasaiselle,
on sydän ehtinyt käydä kurkussa monta kertaa,
huutaen ja anoen sisimpään rauhaa,

katson ihoani, joka raivoavan lempesi voimalla on tehnyt ihostani sinipunaisen merkiten sen itselleen,
katson sitä ja olisin valmis vaikka myrkkymaljaan kanssasi,
nuuhkin peittoa ja lakanaa jossa on vielä aavistus sinua jäljellä,
juon lasista jota huulesi ovat koskettaneet,
ja rukoilen että tämä huoli pysyisi huolena,
mutta muuttuen höyhenenkevyeksi huoleksi,

toivon että tämä hulluus otettaisiin minulta pois,
tai että menehtyisin siihen.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Rikoksia

On rikos nauraa toiselle silloin kun ei näe paskoja omissa housuissaan,
on rikos toistaa aina samaa kaavaa ja väittää erikoisuudentavoittelijoiksi toisia,
on rikos pitää hyvänä yleisesti hyväksyttyä ja halveksua lapsenmielistä aikuista,
on rikos puhua verokannosta ja potkia pienempiä päähän,
on rikosta huutaa "Hallelujaa" ja ostaa korkealla korolla uusia autoja,
on rikoksien rikos tunnustaa olemasta ihminen ja tuntea myhäilevä nauru huulillansa,
kun palkka nousi ja Jumalaa ei enää tarvita.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Kertakäyttöastioita emme huoli

Sanat haihtuvat vuosien myötä,
jotkut sanat jäävät kuitenkin painamaan ikuisiksi ajoiksi,
on sanoja joiden paino ei laske rahan arvon laskusta,
on ikuisia sanoja joiden varassa jokainen sukupolvi elää,
ilman niitä sanoja ei olisi luotu mitään ihmisen keksimää,

mikä meidän tehtävämme on?,
meidän tehtävämme on tuoda sanoja toistemme syliin,
kantaa niitä kuin viimeisiä puita pakkasten yltyessä,
ei lisätä mitään eikä ottaa pois,
antaa sanojen selittää itseään.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Mikä on ihminen?

Poika ei käy katsomassa halvaantunutta isäänsä,
kaverit ovat kavereita siihen asti kun riittää juotavaa,
työpaikalla toohotetaan jätteiden lajittelusta,
koirankakkapussit ovat tärkeämpiä kuin kadulla makaava humalainen,
joka juo omaan onnettomuuteensa, omaan onnettomaan tilaansa,

eduskunta säätää lakeja koskien päästöjä ja tupakkaveroa,
samaan aikaan moni elämä sammuu,
on helppoa päästä haisevasta ja tuskaansa ääntelevästä vanhuksesta eroon,
mutta vaikeaa on olla samassa asemassa itse,
ehkä nykysukupolven ei tarvitse koskaan ollakaan,
tupakasta tehdään suurin synti,
ja samaan aikaan sallitaan seksihuumeet ja "hassutupakka",

rottia suojellaan ja ihmisyyttä väheksytään,
ihminen haluaa olla kuin vasikka jolle laitetaan korvamerkki,
merkitty maailmalle, maailman omaksi,
kuka haluaa enää kantaa ristiä muuta kuin huvittelumielessä,
risti korvassa tai kaulassa on kuin kepeää viihdettä,

tatuoitu ihminen yrittää olla rohkea,
mutta tosiasissa hän on Saatanan talutusnuorassa,
tietämättään sitä itse,
ituja ja kasviksia suositaan,
mutta samalla peruselinkeino unohdetaan,

Kumpi on pahempi rike; ajaa 2.0 Mesellä niin kuin nykysukupolvi sanoo,
vai syödä kinkkua muulloinkin kuin jouluna, Jumalaa siitä kiittäen?

"Haistakaa paska koko valtiovalta!" (-Emil Von Retee-)

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Oikeudenmukainen matematiikka

Aika jättää taaksensa paljon hehkuvia sanoja,
joita koittaa saada sanotuksi koko maanpäällisen elämänsä ajan,
nuo sanat syttyy jälleen uuden elämän syntyessä,
edellinen polvi siirtää aina jotain seuraavalle,
tiedostamattaan uusi sukupolvi koittaa elää todeksi sen,
mitä ajan rattaiden hampaisiin takertuneet eivät saaneet sanottua,

ihmisen elämä koostuu hehkuvista sanoista ja ajatuksista,
ne polttavat tulisena verenä ja hehkuna ihmisruumiissa,
polttavat niin että se pakottaa rientämään aina johonkin,
aina eteenpäin ja milloin mihinkin,
kuolema on monta elämää niputettuna kuin kirjakokoelmaksi,
jota uudet tulokkaat voivat hyödyntää,

kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu vain yhden kerran,
mutta jokainen tapahtunut asia luo aina yhden uuden hehkuvan sanan,
joka polttaa monen huulilla ja jolle ei oikein tahdo löytyä äännettä,
ja niitä ajatuksia kiinni juostessa, elämä kuluu niin kuin kulua pitää,
toisen pitää väistyä jotta toinen voisi tulla tilalle,
se on luonnon kiertokulkua ja oikeudenmukaista matematiikkaa.

torstai 20. toukokuuta 2010

Toisenlainen Tenox

Pysyttelen valveilla niin kauan kuin jaksan,
keitän kahvia, steppaan huonetta edestakaisin,
sivistän itseäni, luen kymmeniä kirjoja ja kuuntelen radiota,
viimeiseen asti...

taivas katsoo vaatien minua,
ikäänkuin odottaen vastausta ja selontekoa,
mitä olen rakentanut niillä tulitikuilla jotka lapsena taskuuni laitettiin...

mutta ei minulla ole näyttää mitään eikä mitään mistä kertoa,
on vain uneni laiva jolla seilaan toiveiden meressä,
juuri kun löydän sen mantereen jossa on tulitikkutaloja jotka pysyvät ehjinä,
herään ja hetken kuvittelen itseni takaisin sinne mikä oli paljon parempi maailma,

mutta iltana jona avaan rommipullon,
olen kuin Kolumbus joka amerikan löytää,
kaikki on uutta ja ihmeellistä,
kaikki on mielenkiintoista,
pienistäkin asioista tulee suuria,
velat muuttuu saataviksi,
tappiot kääntyy voitoksi,

seuraavana päivänä kiittelen itseäni,
kiitän ruumistani siitä että se kesti tämänkin kerran,
ja jaksaa odottaa seuraavaa...

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Varhaiskeski-iässä

Värit haalistuvat vuosien myötä,
vain muistoihin jää...
miten voimakkaalta joku voi tuntua,
miten vaisto voi olla niin vahva,
miten veri on täynnä elämää ja voimaa,

enemmän on sanottavaa nyt,
kun pystyy kokemaan vähemmän,
jos virtaa kulkee jatkuvasti lävitse,
ei ehdi sanoa,
ei ole aikaa hakea oikeita sanoja,

tuoksut laimenee vuosi vuodelta,
siksi täytyykin nuuhkaista välillä koivunlehteä,
katupölyä, sitä partavettä jota nuorena käytti,
useimmiten kuitenkin rommipulloa,
ja palauttaa mieleen miten joku voi joltakin tuntua,

ihastukset muuttavat muotoaan, niistä tulee itseironiaa,
nuorena käveli veden päällä vaaroista välittämättä,
kolmekymppisenä painoa on kuitenkin jo liikaa,
voidakseen kävellä Pietarin tavoin,
on liikaa tietoa elämän todellisuudesta,

kun hetken hengähtää, pääsee jo pahimman yli,
ja voi alkaa miettämään vaikkapa sosiaaligerontologiaa,
se on paljon helpompaa,
kuin rakastua ja rakastaa.

Hippiäidille

Sanot; "maailma on yhtä" ja luet jostain ajattelevasta asumisesta,
puhut rakkaudesta ja rakastat kaikkia jalkovälilläsi,
mutta omaa kumppaniasi et osaa rakastaa,

olet ylpeä ja itsetuntoinen kun uskallat kulkea kirpputorin löydöksissä,
pelastat maailmaa elämällä ankeasti ja vaikeasti,
mutta jostainhan se elämänilo on kuitenkin haettava,

et osaa nähdä arvokkaana sitä mikä on lähelläsi,
häntä joka olisi ollut vierelläsi,
unelmoit vain Reilun Kaupan banaanilaivoista,
ja hiestä Brasialaisen pojan otsalla,

muutama vuosi vielä kun lapsesi ovat lentäneet,
harrastatkin "reilua kauppaa" keskipäivän halvoilla tunneilla,
Puolimatkan Krouvissa.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Jos ei hyvällä niin sitten pahalla...

Jos kansakunta on rehellinen itseään kohtaan,
tekee parannuksen ja katsoo sisimpään,
luopuu väärin hankitusta rahasta,
ja kaikesta pahasta jota kapitalismi viekkaasti tarjoaa,
on mahdollisuus Uuteen Maailmaan.

Uusi Maailma, Jumalan Valtakunta, tulee jokatapauksessa,
jos ei hyvällä niin sitten pahalla,
jos ei kuriton kapitalisti notkista polviaan,
sitten ne notkistetaan.

Eikö Auschwitz ja Gulag riitä vielä?
Kauanko Jumalan Kansan tulee ojentaa teitä, te Paholaisen ja Rahan opetuslapset?

Takaisin Neuvostoliittoon

Kansa,
kunnia,
tiede ja teknologia,
jokaiselle jotakin,
hyvät ja halvat autot,
kulttuuria kaikille,
leipää ja sirkushuveja,
työtä, terveyttä ja huolenpitoa,
lippu julistamassa ihmisen kehitystä.
Katsokaa sitä. Siinä on Elämä.

Bruttotulot yli 30 000

Jakku, korkkarit ja meikkiä,
laukku, huulipuna ja askellusta,
arkisin toimistossa tärkeänä,
niin tärkeänä että on aikaa chattailla,
vapaalla tiliä tyhjentämässä,
tyhjentymätöntä tiliä,
pankin kannettu vesi pysyy kaivossa,
humalaa pois nukuttaessa se täytetään aina,

Mersusta on tullut mese tai meppa,
Thaimaaseen mennään mielellään koska ei sitä toista tsunamia koskaan tule,
Kreikassa käydään sukeltelemassa mutta silti saavat pärjätä omillaan,
kannabiksen kannattajat eivät ole enää hippejä vaan sihteerejä ja insinöörejä,
kyllä hassutupakkaa pitää saada polttaa,
mutta tupakka - se pitää lailla kieltää,
miten löyhkääkään jumalattoman keskiluokan mätänevät aatokset?

Aasit

Rikkaat ja köyhät,
viekkaat ja tyhmät,
kaikki samassa narussa,
oluttuopin opissa,
kulkevat kumarassa ja määkivät,
hölöttävät ja itkevät,
nauravat ja rääkivät,
kuin vailla järkeä olevat aasit,
paitsi että aasillakin on enemmän järkeä,
enemmän kuin sellaisella ihmisellä,
joka päättää juhlia rankan työn jälkeen.

Pöyhkeä röyhkeä keskiluokka,
syö juustoja jotta olisi syy avata viinipullo,
kunniallinen ihminen keittää kiljua ja syö juuston juustona.

Kolmatta polvea...

Isien lapsia, lapasia ja lautasia,
tai jotain sen tapaisia, mistä tulisi kapisia kapiaisia,
aika muuttuu ainoastaan eikä ihmiset oikeastaan,
lapsista tulee äitejä ja isiä jotka nostavat lapsilisiä,
kolme polvea kerrallaan, kertovat omia juttujaan,
vanhin haudan reunalla kurkottaa,
keskimmäinen elää porskuttaa,
ja nuorin valmistautuu samaan, kiertokulkuun apeaan,
parempi luonnon olisi ollut ilman ihmistä,
parempi ihmisisen olisi ollut ilman itseään ja toista ihmistä,
ihminen syntyy ja hämmästyy,
säikkyy, pettyy ja pelästyy,
ja vain kourallinen tuhkaa jäljelle jää,
tai irvistävä pää ilman silmiä ja nenää. 

lauantai 1. toukokuuta 2010

Polkuja

Parempi rahvaan suussa halpa kalja ja rehellisyys,
kuin rikkaan mielessä hieno juoma ja petos,
rikkaan oksennuksen, porvariyhteiskunta antaa kyllä anteeksi,
mutta köyhän sairauden se unohtaa ja halpaa juomaa halveksii,

etikettisäännöt ja sanattomat lait ohjaavat pimentynyttä mieltä,
rehellinen ja yksinkertainen, elämässään vilpitön joutuu kärsimään,
pimentyneet mielet säätävät lait ja pykälät,
ja ne lainsäätäjät - sammuvat takseihinsa,

jonain yönä kuitenkin,
käärme puraisee öykkäröivää rikastakin,
ja hänen lihastaan tuli sammuu,
jättäen jäljelle ylistävän veisuujoukon,
joka tämän muistoksi rakentaa uuden uima-altaan,

sillä Saatanalle vihkiytyneet tulevat isäntänsä kaltaisiksi,
ja nöyrä hiljainen ihminen, peseytyy sadevedessä,
ja se sadevesi pesee hänet paljon puhtaammaksi...
kuin sadat porvarien porealtaat.

Kaksi alttaria

Köyhän alttari on kutsumus,
eikä hän opeta lapsilleen miten maailmassa menestytään,
rikkaan alttari on ylpeys,
ja hän opettaa lapsilleen riistämistä,

postilaatikot vierekkäin;
toinen vähäosaisen,
toinen suurituloisen,
ja sivistynyt länsi sulattaa nämä yhteen,
mutta Kristus ei sulata,
eikä valistunut ihminen,

onko yhteistä osaa suustaan seteleitä oksentavalla,
ja halvan viinin juojalla?
toinen heistä lohduttautuu kevätpuron solinasta,
mutta toinen kolikoiden kolinasta,
niiden pienten kolikoiden,
jotka pieneltä ihmiseltä on otettu,
jotta tämän päivän väärät keisarit saisivat syödä,
syödä, juoda, kuluttaa ja oksentaa päälle.

Ainoa toivo

Nettimaailma on tehnyt köyhistäkin ylimielisiä porvareita,
koko sumentunut kansa vaeltaa laput silmillään kohti kuolemaa,
mainosvalot ovat alkaneet välkkyä vähäosaisillekin,
tehden kaikesta globalisaation yhteistä saastaa,

kulutushysteria kulminoituu drive-in jonossa,
jossa on vanha Corolla ja Lexus perätysten,
ihmisistä on tullut aaseja jotka eivät ajattele enää omilla aivoillaan,
median Perkele pitää siitä huolen - heidän ajattelustaan,

kuka uskaltaa enää sanoa olevansa "vain jotain",
kun jokaisen pitää olla jotain erityistä,
ihmiset talutusnuorassa,
tottelevat trendejä,
vaikka heidän käskisi oksennustaan syövän,
saaden siitä syövän, senkin he tekisivät,

ainoa toivo on Kristuksen Sana,
ja sosialismin henki,
"Jos sinulla on kaksi vaatetta, anna toinen sitä tarvitsevalle",
Jumalan puolella oleva,
taistelee luonnostaan ihmiskunnan riistäjiä vastaan,

Saatanan puolella oleva taistelee näennäiskristillisyyden puolesta,
ja mätänee jo eläessään..

Online

Nykyihminen ei halua antaa itsestään mitään,
hän tahtoo vain ilmoittaa olemassaolostaan,
tehdä itsestään tärkeän itselleen,

joka paikassa pitää olla verkostoituneena,
ja kaikessa jollain tavalla osallisena,
mutta oma elämä, se ei kuulu kenellekään toiselle,
hän tahtoo ilmoittaa mitä milloinkin tekee,
minne menee, missä on ja mihin ryhtyy,
kuitenkin niin ettei kukaan saa tulla osaksi hänen elämäänsä,

Saatana saapui kerran Moskovaan ja nyt Vatikaaniin,
niin sanotaan...
miksi kukaan ei näe että Saatana on saapunut juuri hänen elämäänsä?
"Ja monien rakkaus kylmenee... sanoo Sana",
tämän päivän ihminen kun ei vain halua että sanat sanotaan hänelle,
vaan hänen pitää itse saada sanoa ne...

Tämä ei ole runo, eikä tämä ole kirjoitus, ei mielipide eikä ajatus. Tämä on toteamus ilman mitään hienosäätöjä.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Korkea taajuus

On aamun siniset hetket,
kuulen kuinka sähkölinjat valmistautuvat päivän kuormitukseen,
ihmisten hullutukseen,
ennen kuin tulostimet alkavat raksuttaa ja tietokoneet hurista,
on aamuyö,
kuuntelen kuinka puhelinlangat keskustelee keskenään,
menneistä vuosikymmenistä,
ihmisten turhamaisuudesta,
aamun  tunteina,
yksinäiset kalliot avautuvat minulle,
ja ovat samaa mieltä kaikesta radioselostajan kanssa,
polakasta ja cappelasta,
minäkin olen samaa mieltä,
kerrankin olen samaa mieltä,
varustaudun kuin puolustussotaan,
kun päivä avautuu,
ihmisten sotakoneistot alkavat vyöryä päällemme,
me kurjat, me yksinäiset mutta siunatut,
saamme maistella korkeampia taajuuksia aamuöisin.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Lena

Ihmeellinen suppusuu hänellä on,
mutta jos nuo ihmeelliset kasvot alkavat hymyillä,
niin hymyilee koko olemus,
ja minun selässäni kulkevat kummat väristykset,
kuin nuoruuden leiriltä,
menetetyt tytöt olisivat kaikki läsnä,
saavutetut ja saavuttamattomat,
kävellessäni outoja polkuja pitkin,
jopa vieraat maisemat tekevät kunniaa,
hänen hymylleen,
joka on poltinraudalla olemukseeni merkitty.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Pyhitä lepopäiväsi

Miten onkaan raiskattu ja halveksittu pyhäpäivän vietto. Se tuntuu olevan kuin vapaapäivä jolloin tehdään kaikkea sitä mitä ei arkiviikolla ehditä tekemään. Maallistunut maailma vaatii sunnuntaiaukioloaikoja kaupoille ja kaikenlaista mikä sotii pyhäpäivän viettoa vastaan.

Sunnuntai ei ole shoppailupäivä eikä viihdepäivä jolloin voidaan käydä esim. keilaamassa tai uimahallissa. Sellaisia ajanviettoja varten on olemassa kuusi muuta päivää viikosta.

Jos olemme savenvalajan käsistä saaneet tämän elämän, on vähintäänkin kohtuullista että annamme yhden päivän viikosta Savenvalajalle, Jumalalle, Luojallemme.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Traagista fraseologiaa

Niin kauan kuin ilmeesi on kirkas
ja osaat puhua kuiskaten,
tiedän että en ole menettänyt sinua,
mutta kun lakkaat kuiskimasta
ja tähdet silmistäsi sammuvat,
olet jo muualla etkä ole enää luonani,

niin kauan kuin tahdot olla lapsi sängyssämme,
me olemme olemassa,
mutta jos et enää leiki kanssani,
vaan tyydytät vain aikuisen ihmisen tarpeesi,
me olemme jo kuolleet,
eikä meitä enää ole.

Mistä ei ääneen puhuta

Mistä ei ääneen puhuta,
siitä puhutaan äänettömästi,
mutta äänetöntä puhetta on raskasta kuunnella,
äänetön puhe on ivallista naurua ja vahingoniloa,
tuomiota ja julistamatonta sotaa,
sinun ei tarvitse tietää miksi mitäkin tunnet,
riittää että annat itsesi vajota tuntemuksiisi,
jos alat vaatimaan itseäsi tai toisia tilille tuntemuksista,
olet murhaaja ja itsesi murhaaja,
lyöt lyötyä, lyöt myös itseäsi,
elämän salaisuus ei ole tehty ratkaistavaksi vaan elettäväksi.

Elämän nesteet

Tuokaa toisillenne ihmisyyden tarjoilu, hopealautasella,
älkää alkako keskustella ilman ihmisyyden jokaista ilmentymää,
älkääkä juosko pakoon mitään ajatustanne,
kun muistatte että haarojenne välin tunteminen saa sydämen sykkimään,
niin kauan te olette ihmisiä ettekä paholaisia ja te saatte elää,
mutta jos muuraatte jalkovälinne siveyden laastilla umpeen,
kellonne jää vetämättä, syke hidastuu ja kello pysähtyy,
mutta vuorokausi ei ehdi kulua loppuun eikä vieteri katketa,
vaikka heiluri olisikin jo pysähtynyt hetkeksi,
jos teette parannuksen, elämän nesteet alkavat jälleen virtaamaan.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Sateisena iltana

Kostea asfaltti,
vesilätäköt erikokoisina välietappeina,
näen niistä kasvoni, epämuodostuneet kasvot,
turvonnut naama kuin sialla jota on lihotettu ihmisen itsekkyyden tähden,
kuka sen on minulle tehnyt?

litistynyt savukeaski jossa kihnuttaa etana,
miksi sen tuohon heitit,
meneekö sinulla niin hyvin että voit olla reteä?
minusta tuntuu että näen jotain mitä eivät toiset näe,
tai sitten olen tullut hulluksi,

kaukana kaksi hahmoa liikkuu,
arvaan niiden olevan onnellinen pari,
mies valmistunut insinööriksi -  viisi vuotta sitten,
heillä on valkoinen tiilitalo,
ja alppikatajat pihassa,
vaimo tekee loppututkintoa
- laman vaikutuksista vanhusten hoitoon,
lapsia heillä ei ole,
ensin täytyy saada hyvät työpaikat
- ja tarpeeksi rahaa,

hahmot lähestyvät; miehellä tummansininen ulkoiluasu,
naisella vähän vaaleampi,
he keskustelevat, eivätkä huomaa minua,
olisivat varmasti kävelleet ylitseni,
jos en olisi paennut sillan kaiteen viereen,
ikäänkuin turvaan,

vaikka he eivät sano minulle mitään,
eivät käännä edes päätään kun kulkevat ohitseni,
silti kuulen korvissani painostavia ääniä heidän sanominaan;
tulevaisuus, tulevaisuus, tulevaisuus...
suunnitelmia, suunnitelmia suunnitelmia...
päämääriä, tavoitteita ja saavutuksia...
kuulen ne sanat, jotka ovat heidän johtotähtenään,

jään katsomaan loittonevia hahmoja,
nyt he kääntyvät vesitornille johtavan, valaistun tien, varteen,
kotona heitä odottaa italialaiset sohvatuolit,
jotka muistuttavat vanhan ajan yleisöpuhelimia sairaalan aulassa.
Laajakaistatelevisiossa on yksitoista kanavaa,
heidän mielestään työkaverin suosittelema elokuva pitää katsoa,
vaikka tekisi mieli sytyttää kynttilä ja istua katselemassa toistensa hymykuoppia.

On alkanut sataan, huomasin sen vasta, kai
vesi valuu noroina hiuksistani olkapäille, rinnuksille ja niskaan.
Vielä viisi kilometriä,
sitten avaan narisevan puutalon oven,
nukahdan vanhalle vaahtomuovipatjalle,
yöradion toimittaja selostaa jotain jousikvartetista,
huoneessa tuoksuu samalle kuin lapsena partioleirillä,

tiedänköhän minä jotain, mitä toiset eivät, vai olenko menettänyt järkeni?

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Katkera kesäromanssi

Se sano että tulisin viikonlopuksi käymään. Rahat oli loppu, kävin lainaamassa isoäidiltäni. Lähdin vasta iltayhdeksältä ajamaan, outo tunnelma, en koskaan tankkaa Essolla, nyt tankkasin. Kolme tuntia ajoin ja sitten alkoi näkymään sellaisia kerrostaloja joista hän oli puhunut. Olin vieraassa kaupungissa, kello löi jo kahtatoista. Poliisiauto oli pysäköitynä tien reunaan, kävin kysymässä osoitetta ja poliisit lähtivät ajamaan edelläni. Ajattelin että mitähän nyt, sitten he vain ystävällisesti vilkuttivat siinä risteyksessä josta minun oli määrä kääntyä. Löysin osoitteen ja näin jo parkkipaikalle naisen joka kulki punaisissa farkuissa ja huuteli jotain naapuritalon terassilla istuvalle lihavalle mustalaismammalle. Mä tervehdin sitä ja se kutsu mut sisälle. Pesemättömät pyykit ja muut epäjärjestyksessä olleet tavarat oli tungettu vaatehuoneeseen jonka ovi raotti. Roskat olivat viemättä ja tiskiäkin oli aika tavalla. Ajattelin että mikäköhän nainen tämä nyt mahtaa olla. Sitten se laittoi bluesia soimaan ja avasi sinisen kissanmuotoisen viinipullon. Juttelin niitä näitä  ja kysyin saisinko nähdä valokuvia. Se kattoi mua niin kuin olisin sanonut jotain hölmöä. Se meni laittamaan kovemmalle sitä iänikuista bluesin renkutusta. Minä ymmärrän r & b:n kyllä ihan toisenlaiseksi musiikiksi. Se oli jo kolkytkuus. Näytti nuoremmalta, oli halunnut ottaa tatskan ja lävistyksen. Ei ne muhun vaikuttaneet, tai vaikuttivat. En pitänyt niistä. Se koitti koko ajan olla jotain.
Miksi se piilotteli tytärtänsä minulta. Oli laittanut sen isovanhemmilleen yökylään. Jos kysyin tyttärestä niin se vastasi jotain ja sitten vaihtoi puheenaihetta. Sit se alkoi tulla humalaan. Mä olin pääsemässä vasta vauhtiin. Nyt olis mukava kuunnella Eppuja ja jutella syvällisiä. Se kaato mut sängylle ja alko avaamaan mun sepalusta. Tässä sitä nyt ollaan, ajattelin. No mikäs siinä.
Aamulla mulla oli positiivinen krapula. Ajattelin että oon löytänyt naisen josta tulee mun puolisoni. Kirkkohäät ja kaikkea. Halusin tavata sen tyttären, tulishan siitä mun tytärpuoli nyt. Se olis halunnut lähteä kaupungille. Kysyin miksi, mitä me siellä tehdään, haluatko ostoksille. Se halus vaan kaupungille vaikkei ostettais mitään. Mä en käsittänyt että miksi. No me mentiin sitten. Se näytti mulle vanhan höyryveturin, se oli romanttista ja nostalgista. Sitten mentiin torille istuksimaan. Se oli taas laittautunut ja jauhoi purukumia kun ei viittinyt hampaitaan pestä. Sitten se blokkasi ja siihen tuli yks äijä kuolaamaan. No sehän ei katsonutkaan muhun päin, se äijä. Mua ei ollut siinä tilanteessa. Hänelle se tarjos juotavaa. Heti aamusta viinaa? Mä en voinut ymmärtää sitä. Ei tuolla ihmisellä ole lainkaan itsekuria. Sen pitäis hakea tyttärensäkin vielä. Sitten siihen tuli sitä akkaparvea kälättämään, Jouni sitä ja Harri tätä. Mä aloin saada tarpeekseni. Onneks sain kuin sainkin sen lähtemään terassilta. Kysyin onko täällä lähellä kirkko tai hautausmaata. Se katto taas mua siihen malliin että olisin joku urpo mut sit se sano että mennään hänen vanhempien haualle. No sitten me mentiin ja sekin oli minusta romanttista ja nostalgista. Ajattelin että täällä sitä sitten kävellään jouluaattona sytyttämässä kynttilöitä ennen kuin lahjat avataan. Mä suunnittelin siinä hetkessä koko meidän tulevaisuuden.
Sitten me mentiin hakemaan tyär tarhasta. Se oli menny isovanhemmiltaan suoraan sinne. Tyttö soi poimimiaan omenoita kun me tultiin kotiin. Kotiin, ajattelin. Kotiin tosiaan. Se olisi nyt minunkin koti. On tämä elämä vaan sittenkin elämisen arvoista, tuumin.
No sitten se teki mukamas läksyt tyttären kans, ei se mitään minusta tehnyt. Kirjoitti vaan nimensä johonkin lappuun. Postiluukuta tipahti jotain. Kirje, vein sen hänelle ja kysyin oliko mukavaa postia mutta se ei vastannut vaan piilotti sen jonnekin. Sanoin että on mullakin kirjeystäviä; naisia ja miehiä, ettei se haittaisi. Kysyin onko se kirjoitellut koskaan ulkomaille. Sitten se alkoi huutamaan mulle ja sanoi että se on vuokraisännältä perkele. Kysyin että onko vuokra maksamatta. Että kyllä minä voin sen maksaa kun ens viikolla saan rahaa. Tai lainaan vaikka mummolta. Se avas siideritölkin ja alkoi polttamaan olohuoneessa. Jostain ilmestyi musta helkutin isokokoinen tuhkakuppi pöydälle jossa oli ainakin kuukauden natsat. Mä sanoin että se menis ikkunalle polttamaan ettei tyär saisi savua. Se vaan tuhahti ja nauroi ivallisesti. Sitten mä ajattelin että pyykit täytyisi pestä ja astiat. Menin keittiöön tiskaamaan. Sitten kuulin kuinka se hiipi mun taakseni, päätin pelästyttää sen ja leikkiä ensin kuin en kuulisi, sitten käännyin ja sanoin jotain. Se pelästy ja siltä tipahti se lautasen kokoinen painava tuhkakuppi keittiön lattialle. Olikohan se aikonut löydä sillä mua. Sitten se alkoi repimään hiuksia mun päästä ja huusi että saatanan neiti, saatanan neiti. Mä sain kaapattua mun tavarat mukaan ja pääsin rappukäytävään.
Jos kesäromanssit on tällaisia niin mä en kyllä taatusti halua enää yhtään sellaista.

Tyttö joka osasi nauraa...

Miten musta tuntuu siltä että mulle nauretaan sen takii kun mä nauran muille. Mä nauran, koska mun mielestä ihmiset ovat niin naurettavia; vakavia ja tosikkoja. Meillä on aina kotona naurettu, melkein aina. Sillon kun mä olin kersa niin meillä mökötettiin, sit isä kasvatti parran, pitkän parran niin kuin jeesuksella tai harleypapoilla on, ja äiti ei enää mennyt töihin vaan alkoi kuopsutella kukkapenkkiä. Äiti kuopsutteli sitä niin paljon että se nauratti. Ja kun isä tuli töistä pakettiautolla partansa kanssa niin sekin nauratti. Sitten meille ostettiin jeesus-tauluja olohuoneeseen, niiden alle tuotiin rikkinäinen piano jonka päälle laitettiin tyhjiä kaljapulloja. Siitä lähtien meillä on naurettu joka päivä. Juomalasit me vietiin kirpputorille ja alettiin juomaan säilykepurkeista.
Mä toin kerran poikaystävän meille. Isä olis just silloin rakentamassa muumitaloa pihaan. Se kundi katteli äijää pitkään, mitä lie miettinyt. Isä rakensi siihen muumitaloon uuninkin, missä voi polttaa oikeita puita. Isällä on toinenkin auto, Datsun, sillä se ajelee ympyrää meidän tontilla. Sillon kun tää jätkä oli meillä kylässä niin isä käynnisti datsunin ja sano että nyt lähetään radan varteen kattomaan junaa. Mun poikaystävä innostu ja lähti mukaan. Meidän talon lähellä on rautatie. Sen varressa mä oon kattellut junia pikkutytöstä asti. Äiti ei koskaan oo tullut radalle mukaan. Se jää ruopimaan kukkapenkkiä eikä puhu mitään. Nauraa vain joskus itsekseen. Sitten se tulee nukkumaan ja aamulla alkaa taas hoitamaan kukkia. Talvella äiti maalaa niitä säilykepurkkeja joista me tarjotaan vieraillekin juotavaa. Mä en oo koskaan kysynyt mikä mun äitin sukunimi on, en tiedä onko ne edes naimisissa. Ne on vaan äiti ja isä. Siskoja tai veljiä mulla ei oo ja hyvä niin. Mun mielestä meillä on tosi hyvä olla tällä tavalla. Meillä ei oo koskaan riitoja eikä mistään pulaa. Isä käy töissä ja rakentelee illat pieniä mökkejä pihaan. Äiti maalaa mulle joka päivä uuden kurkkupurkin. Mä oon aina hyvällä tuulella kun tuun koulusta. Nauran aamulla kun lähden kouluun, nauran koulussa tunnilla ja väliltunnilla, ja kun tuun himaan niin nauran sielläkin. Ja kun isä tulee töistä niin se naurattaa mua lisää.
Kyllä mä kerran itkin. Kun se jätkä lähetti semmoisen kirjeen ettei halua enää tulla meille. Onkohan sillä niin paha olo ettei se halua tavata ketään. Käy sääliksi semmoisia ihmisiä. Niiden kotona ei varmaan naureta. Mä pääsin muuten isoseks riparille, oon muiden mielestä niin ilonen että muutkin tulee iloseksi. En tiädä vielä mikä musta tulee isona. Ehkä mä alan maalaileen purkkeja niin kun äitikin. Mutta oon mä kyllä ajatellut että voisin haluta luonnontieteilijäksi. Biologiks tai joksikin sellaseks. Mulle on luonto ollut aina läheinen, isä kun on kerännyt koko ikänsä toukkia. Niitä se liimailee eteisen seinii koristeeks. Ei tarvi ostaa mitää valmista tapettii. Kyllä mä luulen että musta tulee biologi ja meen sit yliopistoon tai missä semmoseks nyt sitte opiskellaanki. Aika kummallista kun mä oon aina ollut niin hyvä koulussa niin sit kuitenki opettaja tuli yks päivä sanomaan mulle että mun pitäs mennä semmoselle erityisluokalle jossa on vaan vähän oppilaita. Se oli yhdessä toisessa koulussakin jonne on kuulemma vähemmä matkaa mun kotoo kun tänne kouluun jossa nyt oon. Voihan mä tiätty mennäkin sinne, se on semmoses valkoises puutalossa jossa on kuulemma entisaikaan ollu lastenkoti. Se voi olla hiano talo, vähän niin kuin meiän kotitalo. Tää betonikolossi on niin tosi tylsä aina välillä. Ja must tuntuu ettei täällä naureta tarpeeks vaikka mä koitan tehdä kaikkee sellasta mikä sais toiset nauramaan. Joskus mä onnistun siinä ja joskus en.
Ens vuonna mä pääsen sitten ylä-asteelta ja meen lukioon. Mä ajattelin että viätän kesän iskän kaa datsunilla ajelle ja sitte voisin mää käydä jossaki festareilla sitte ku pääsen siältä riparilta isosen hommista. Toisaalta mä en kyl haluais mennä sinne kun omakin ripari oli niin tylsä mutta mä ajattelin että teen siinä hyvän teon kun piristän vähän sitä ripariporukkaa nii ettei siä olis yhtä tylsää ku mulla itelläni oli. Eikös semmoset hyvät teot makseta takasin. Mä ajattelin että jos sitten niin ku pyytäisin vaikka vastalahjaks sitä että voisin yhen jätkän kans kiivetä sinne iskän rakentamaan muumitaloon ja lukea horoskooppeja sen kans ja kattella tähtiä.
Perjantaina kun mä tulin tavalliseen tapaan koulusta ja mua nauratti siinä tiällä ku kotio tulin, kun siihen oli joku jäänyt autollansa jumiin, sellaseen mutaliejuun, niin sitte ku olin siinä meiän pihassa niin äiti ei olluka kukkapenkkiänsä hoitamassa. Ja sitte kun menin sisälle niin ei se nauranut mulle kun mä nauran sille aina ovelta ja vaikka äiti ei ääneen naurakaan niin se kuitenki katsoo muhun päin ja sitte nauraa hiljaa. Mut nyt sitä ei ollut missään. Ajattelin että se on varmaan menny hakemaan kylän lasinkeräyksest purkkeja kun se aina joskus on käyny siällä. Mut sitte kurkistin iskän ja äiskän huoneeseen ja siellä se oli eikä liikahtanukkaan. Siinä sängyllä oli sitten kirjekin ja lääkepurkki. Äiti ottaa aina joskus semmosta lääkettä että se naurais enemmän mut iskän ei oo tarvinnu koskaan ottaa sitä naurulääkettä mikskä se äitin lääkettä sanoo. Mä jätin äitin siihe nukkumaan ja menin kävelylle metsään. Ajattelin että tuan tullessani siältä metsästä luonnonenergiaa äitille niin sitte se jaksaa taas hoitaa sitä kukkapenkkiänsä. Mä sitäpaitsi näen sellasia energiakenttiä puiden ja eläimien ympärillä. Siks mä usein meen metsään ja halailen puita. Sitä se tyyppi ei kans ymmärtänyt että miks mä halailen puita, kyllähän mä sitä jätkääki halailin, siirtelin sille vaan vähän energiaa niistä puista.
Kun mä sitte tulin sieltä metsäkävelyltä niin isä oli jo tullut töistä kotio ja mä en voinut uskoa silmiäni että meidän pihassa oli poliisiauto, sit ne poliisit pyysi mua ja isää istumaan sinne ja mä ihmettelin että miksei äitiä otettu mukaan mut äiti kuulemma haettiin myöhemmin toisella autolla. No sitte kun me oltiin oltu siellä poliisilaitoksella koko päivä ja ilta niin sitten isän sisko tuli hakemaan mut ja isä oli kuulemma tullu niin kipeeks että sen tarvi mennä vähäks aikaa sairaalaan. Mä oon pyytänyt jo monta kertaa että saisin soittaa äitille mutta ei toi täti halua et mä soitan sille. Äiti ei kuulemma pysty vastaamaan. Sen mä kyllä uskon koska eihän se koskaan meillä kotonakaan vastannut puhelimeen enkä mä oo koskaan äitini kuullu muutenkaan puhuvan. Joskus se on vähän kihertänyt ku iskä on tehnyt jotain hullua.
Täällä mä nyt oon, iskän siskon luona enkä tiädä et koska pääsen kotiin. Mut sillä aikaa kun oon täällä niin mä voin lukea noita tädi miehen luontokirjoja että musta tulis hyvä luonnontutkija.
 


Viimeinen sade

Kasvoton nainen kävelee vastaan,
kasvoissa kadonneissa hän kaipaa lastaan,
kun tulet lähelle, hän liikkuu askeleitta,
ohitsesi kulkee ilmeittä ja sanoitta.

Nimetön nainen yksin kulkee,
nimettömän tuskan syliinsä sulkee,
ei kukaan tiedä hänestä mitään,
ei kukaan tiedä edes hänen nimeään.

Hän tulee vastaan siellä ja täällä,
hän liikkuu ulkosalla joka säällä,
ketään ei tervehdi, ei sanaakaan sano,
elämänsä mykistää, vaikka on elämän jano.

Kasvoton nainen yönä eräänä
sadetta katollaan kuuntelee.
Kodissaan ei muita ääniä
muut äänet vaimenee.

Sataa lopulta muutaman pisaran
myös sydämeen tyhjää lyöneeseen,
muistaa hetkessä elämän virran,
nukahtaa uneensa viimeiseen.

Ortodoksinen uskonto vai ortodoksinen tapa elää uskoa todeksi? (Julkaistu Logos -lehdessä v. -09 stilisoituna versiona)

Meitä ortodokseja on vähän täällä suomessa, muuhun valtaväestöön ja valtakirkollisiin verrattuna. Ortodoksisuuden yllä leijuu jonkinlainen eksoottisuuden leima länsimaissa. Jotkut ymmärtävät ortodoksisuuden vallan omana uskontonaan jota se ei suinkaan ole kun kristinuskosta puhutaan. On vain yksi, pyhä ja yhteinen, apostolinen ja katolinen alkukirkko.
On vain ensimmäiset opetuslapset ja heidän seuraajansa. On vain yksi Kristus jota koko kristikunta odottaa uudelleen tulevaksi, tekemään synnin saastuttamasta luomakunnasta uuden paratiisin maan päälle ja herättämään uskossa nukkuneet palvelijansa uuden Jerusalemin ihastukseen. Ortodoksisuus ja itäinen kristillisyys ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kristillisyys yleensä. Näin on myös läntisen katolisuuden ja protestanttisuuden laita.
Voidaan tietysti puhua oikeauskoisesta kristillisyydestä ja harhaoppisesta kristillisyydestä silloin kun siihen on aihetta mutta ortodoksien käyttämä ilmaisu; "oikeauskoinen kristitty" ei pyri nostamaan ortodoksia muun alkuperäisen kirkollisuuden yläpuolelle. Kirkkohistorian eri vaiheissa on ollut välttämätöntä tehdä jakoa sen välillä mikä on apostolista opetusta ja mikä ei. Ei kuitenkaan ole syntynyt ortodoksista kirkkoa jotenkin erilliseksi kirkollisuudeksi vaan on kaksi katolista tai oikeastaan vain yksi katolinen seurakunta, joka isien syntien vuoksi on joutunut hajaannukseen ja joka eri puolilla maailmaa vallitsevien kulttuurisidonnaisuuksien vuoksi näyttäytyy eri muodoissaan.
Ortodoksi, kreikkalais- ja roomalais-katolinen, luterilainen, anglikaani jne. joka ei tunnusta kanssaveljeään tai -sisartaan Kristuksen ruumiin jäseneksi, soluksi koko maailman käsittävässä morsiusseurakunnassa, ei toteuta Jeesuksen pyhän sydämen mukaista vaatimusta ehdottomasta rakkaudesta kaikkia luotuja kohtaan.
Myös kirkollisien juhlien omimisesta jonkin kirkkokunnan omaksi omaisuudeksi on tullut vallitsevaa. Sanotaan että luterilaisilla on joulu ja ortodokseilla pääsiäinen, helluntaikirkolla varmaan sitten se helluntai jne. Näin ei kuitenkaan ole. Kaikkien edellämainittujen juhlien tulisi olla kristittyjen yhteistä ja jakamatonta omaisuutta. Ortodoksisessa maailmassa elävä kansalainen ei saisi vähätellä läntistä kristillistä jouluperinnettä eikä protestanttisessa maailmassa elävä saa sivuuttaa kristillistä pääsiäistä ja tuoda sen tilalle noita-akkoja ja tipuja. Valtakirkkomme tulisi teroittaa otettaan sille uskotusta tehtävästä; sananjulistamisesta. Usein Sanan julistaminen tapahtuu juuri kirkollisten juhlien muodossa eli "yhteisessä työssä", jota sana liturgiakin merkitsee. Sitä mukaa kun kirkollisesta kulttuurista ja kirkollisesta juhlapäivien vietosta luovutaan, sana haalenee, latistuu ja hukkuu maailman äänien kuoroon kunnes häviää lopulta olemattomiin.
Olkaamme me ortodoksitkin vaalimassa omaa sydämen ja sielujemme perintöä jotta saisimme olla osalliset Jumalan osoittamasta suuresta tehtävästä maailmassa; "Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu." (Matt. 16:18)

-Saska Liimola-

(Julkaistu Logos -lehdessä v. -09 stilisoituna versiona)

Kuolema, taivas ja helvetti (Julkaistu Aamun Koitto -lehdessä v. 2009)


Usein kuulee sanottavan että kuolema on luonnollinen osa elämää, väistämätön tosiasia - sitä se kyllä on. Se on jokaisella edessä, halusimmepa tai emme. Mutta luonnollista se ei suinkaan ole. Se on täysin luonnotonta ja vastoin Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa ihmisen osaksi. Muu luomakunta; kasvi- ja eläinkunta elää syntymän ja kuoleman kiertokulussa ja vuorottelussa mutta ihmiselle ei ollut tarkoitus käydä niin. Silti Raamattu antaa ymmärtää että Jumala osasi aavistaa tai oikeastaan tietää ennalta ihmisen lankeamisen.
Syntiinlangennut ihminen karkoitettiin paratiisista - meille Raamatussa kerrotaan. Eli siis ihmiseltä otettiin pois se alkuperäinen tila jossa häntä voitiin kutsua "lähes jumalolennoksi" kuten Mooseksen kirja asian ilmaisee. Ihmisen oli määrä olla "luomakunnan kruunu", varjella Jumalan luomaa maailmaa, eikä suinkaan tuhota sitä ja samalla itseään. Miksi Jumala sitten antoi ihmisen langeta, miksi Hän ei voinut luoda lankeamatonta, aivan täydellistä ja kertakaikkisesti virheetöntä ihmistä? Sitä sopii kysyä mutta vastausta emme saa täällä ajassa, vasta rajan toisella puolen.
Jumala antoi ihmiselle autonomisen itsemääräämisoikeuden, ihminen oli kuin keisarikunnan suuriruhtinaskunta, Jumalalle alamainen mutta sai päättää itse omasta kohtalostaan ja tekemisistään. Jumala kunnioitti ihmistä, ihastellen ihmisessä olevaa omaa kuvaansa kunnes lankeamus tapahtui.
Lankeamuksen tapahduttua koko luomakunnan tasapaino horjui, ei vain ihmisen alkuperäistä tilaa otettu häneltä pois vaan myös kasvit ja eläimet saivat maistaa synnin käärmeenpuremaa. Kuolema tuli lähtemättömäksi vieraaksi maaplaneetalle. Samoin kaikki sairaudet; niin psyykkiset kuin fyysisetkin.

Synnin palkka on kuolema. Me synnymme syntisinä, elämme syntistä elämää ja kuolemme myös syntisinä. Koko elämä on aikaa tehdä parannusta, siihen Kirkko kutsuu. Parannuksenteon itseisarvo ei ole se että meistä tulisi synnittömiä, vaan se että Jumalan mielisuosiota kysyy, viitsimmekö nähdä hiukan vaivaa kilvoituksessa, kiinnostaako meitä Jumalan kutsu ja Kristuksen Kirkon hoitavat sakramentit vai pidämmekö niitä toisarvoisina. Kristuksen työ ei ole kuin pelastusautomaatti tai armoautomaatti jossa vain kasteen ja mirhavoitelun kautta saadaan iankaikkinen synninpäästö. Koko elämä on koeaikaa jossa meitä tarkastellaan ylhäältä käsin ja sen koeajan päätyttyä - kuoleman tultua, me siirrymme toiseen todellisuuteen. Edessä on Kristuksen tuomioistuimen odotussali. Ja kun aika on täysi, kohtalostamme päätetään.
Aivan kuten oikeussalissa on syyttäjät, asianajajat ja tuomari, niin on oleva tuonpuoleisessakin. Perkele on meidän syyttäjä vaikka hän itse ajoi meidät moneen vaikeuteen. Kristus on tuomari joka tekee lopullisen päätöksen kunkin kohtalosta. Voimme jäädä tähän tilanteeseen yksin tai sitten pyytää avuksemme koko Pyhien yhteyttä, "todistajien pilveä", kaikkia vanhurskaita, eikä vähiten Äiti Mariaa. Kun me nöyrästi pyydämme heiltä rukoustukea, niin täällä ajassa kuin tuonpuoleisessa, Kristus kuulee ja armosta, pyhän tahtonsa mukaisesti, sääliä tuntien, pelastaa ihmisen taivasten valtakuntaan. Jokaiselle uskossa nukkuneelle ja uskossa vaeltavalle annetaan myös sama tehtävä - rukoilla kanssaveljien ja -sisarien puolesta niin ajassa kuin ajattomuudessakin.

Mutta on olemassa myös toinenkin paikka jonne Jumalan puhaltamia elämän henkiä eli sieluja sijoitetaan. Tästä pitää voida puhua. Yksikään pappi tai maallikko ei saisi juosta tätä asiaa pakoon, sen vaikeuden vuoksi. On helvetti ja kadotus  jonne joutuvat ne joita Jumala ei voi päästää sisälle taivaiden odotushuoneisiin, esikartanoihin. Jumala ei hyväksy syntiä ja synnin isä on Jumalan vastustaja; Saatana, Perkele. Ihminen joka ehdoin tahdoin pitää kiinni synnistään, rakastaen sitä enemmän kuin Jumalaa ja Jumalan tahtoa, ei voi päästä taivaisiin. Jumala pitää kiinni kunniastaan maailmankaikkeuden hallitsijana eikä tee  myönnytyksiä sille joka on Häntä vastaan. Jumala pitää omiensa puolta ja säilyttää taivaan sekä tulevan uuden maailman, uuden Jerusalemin, puhtaina niitä varten jotka Häneen nöyrästi anoen katsovat. He saavat kerran kirkkauden kruunun ja elävät Pyhien elämää yhdessä Kristuksen Jeesuksen, Vapahtajan kanssa. Maailmassa joka on ennalleen palautettu Edenin paratiisiksi ja vielä täydellisemmäksi.

-Saska Liimola-

Hienoa

Toisin kuin muut tytöt,
kuljet yksin kaduilla.
Sul` on pannumyssy silmillä,
ja katseesi omilla laduilla.
Niin on sinusta hienoa,
on mielipiteitä ja boheemiutta vienoa.

Kirjastosta lainaat Pelle Miljoonan,
"Elämä on pullaa", sen kanteen kirjoitat.
Kotona pari rottaa ja tyhjiä pulloja,
poikaystävä pilvessä juttelee hulluja,
se on sinusta hienoa.

Lasipurkkiin maalaat kukkasia,
syöt vain kasveja ja ituja,
pelastaaksesi maailman.
Kuin korsteeni poltat tupakkaa,
ja se on sinusta hienoa.

Kymmenen vuoden kuluttua,
osastolla kaikki on jo tuttua.
Naurat kun nuoruutesi muistat,
nyt lukkojen takana tupakkaasi karistat.

Järki ja tunteet

Kevättalven hanki,
uusien päätösten aika,
onko minulla sellaisia,
vai kuulostaako se vain hienolta sanoa?

kesän on oltava kuumaa huumaa,
silloin viimeistään on tiedettävä ketä aikoo rakastaa,
kesä ei saa tulla varkain, hiljaa hiipien,
siihen on varauduttava, ajan kulkua ja tapahtumia hallittava,

jos kesä pääsee yllättämään,
valmistautumattoman sielun,
silloin se kuihduttaa kulkijan armottomalla paahteellaan,
tai hukuttaa ja pieksee taukoamattomalla sateellaan,

jos kevään kirkas soliseva vesi,
pääsee valumaan harhailevaan sydämeen,
siitä humaltuu ja siihen humalaan takertuu,
kunnes tulee sokeaksi ja havahtuu,

nyt on aika - laittaa vaakaan järki ja tunteet,
ja uskottava niiden olevan saman painoiset,
ei ole tärkeää minkä valinnan teet,
vaan että omasta mielestäsi oikein valitset.

Uskalla ajatella vastoin nykytrendiä - sana kirkosta eroajille ja sitä harkitseville

Aikaansa seuraava ihminen on tiedonjanoinen tahtomattaankin.
Monet uutiskynnyksen ylittävät ja huomiota herättävät asiat ovat kuin herhiläiset kimpussa aikaansaaden erilaisia tunnereaktiota ja ärsykkeitä. Pata kattilaa soimaa, sanotaan. Heikoin lenkki omassa elämässä on arka asia jota väistellään loppuun asti. Jos vain suinkin on mahdollista havaita kanssaihmisessä samaa heikkoutta, on siihen tartuttava riuskoin ottein jotta oma vajavaisuus jäisi edes hetkeksi taka-alalle. Vielä muhevampaa on jos johonkin ihmiselämän monista kriiseistä on ajautunut vaikutusvaltainen henkilö; kirkon paimen, poliitikko, lääkäri jne.
Tästä saadaan helposti rakennettua hyvät perustelut sille ettei yhteiskunnan auktoriteetteja tulisi kunnioittaa. Kärpäsestä tehdään härkänen.
Kirkosta eroamisvillitys on saavuttanut maineikkaan suosion nuorten aikuisten keskuudessa viime aikoina. Syitä eroamiselle perustellaan monin eri tavoin. Ehkä totutuin lause on seuraava; "Miksi maksaisin veroa sellaiselle instituutiolle joka ei anna minulle mitään?"
Ihminen joka näin sanoo, ei varmastikaan ole tietoinen kaikista kirkon tarjoamista palveluista tai periaatteellisista syistä ei niitä käytä. Vai käyttääkö sittenkin?
Sinä nuori aikuinen, joka elät vielä opiskelijaelämää etkä tunne tarvitsevasi kirkkoa elämääsi millään tavalla, oletko tullut ajatelleeksi että naimisiin mennessäsi saatat haluta kirkkohäät ja myös kirkollisen vihkimisen? Tähän toimitukseenhan ei nykyisin vaadita kuin toisen osapuolen kirkollinen jäsenyys. Entä kun saat lapsia, veisitkö heidät mielellään sinne missä he tapaavat toisia lapsia, siis seurakunnan päiväkerhoon. Monet vanhemmat joutuvat tekemään pitkää työpäivää ja lapset saavat olla yksinään kotona koulupäivän jälkeen useita tunteja. Kumpi olisi heille hyväksi; viettää tämä aika iltapäiväkerhon virikkeellisessä ympäristössä vai videopelien ääressä?
Entä sitten kuolema ja siihen liittyvät käytännön kysymykset. Vaikka olisit nuoruuden uhmassasi kuinka soimannut kirkkoa, niin varmasti toivot että isoisäsi tai isoäitisi siunataan viimeiseen lepoon kirkollisin menoin ja arvokkaasti. Saatat jopa herkistyä itkemään papin lausuessa siunaussanoja. Pian tämäkin tapahtuma on kuitenkin ohi ja olet edelleen kenties sitä mieltä ettei kirkko anna sinulle yhtikäs mitään. Kyse ei kuitenkaan ole vain sinusta, vaan kansastamme, yhteisöllisyydestä.
Niin kuin valtio pitää huolta meidän perusturvastamme ja me maksamme palkastamme tai eläkkeestämme valtiolle kuuluvaa oikeudenmukaista veroa, niin myös kirkko pitää monin eri tavoin huolta meidän ihmiselämämme ratkaisevissa käänteissä olevista tilanteista. Tukee ja auttaa silloin kun kaikki tuntuu luhistuvan, maa pettävän jalkojen alta.
Vaikka kuinka olisit sitä mieltä että kirkko ei saisi rajoittaa millään tapaa yksilön vapauksia, ja että sen sanoma on ristiriidassa arkitodellisuuden kanssa, saatat hakeutua avioeron tai parisuhdekriisin myötä kirkon perhe-asiain neuvottelukeskukseen. Ja vaikka itse eläisit niin onnekkaan (tai onnettoman) elämän ettet koskaan tulisi millään muotoa tarvitsemaan seurakunnan tarjoamia palveluja niin sinun tulisi muistaa yhteiskuntamme vähäosaisia; fyysisesti ja psyykkisesti sairaita, vammaisia, vanhuksia, isättömiä ja äidittömiä lapsia, perheväkivallan uhreja, päihderiippuvaisia, narkomaaneja, rikoskierteessä eläviä, työttömiä ja leskeksi jääneitä.
Seurakunnan diakoniatyö jakaa sekä aineellista että keskusteluapua kaikille tasapuolisesti, huolimatta siitä kuuluuko asianosainen kirkkoon vai ei. Myös ulkomailla tapahtuvaa aineellista avustamista kirkko tukee hengellisen lähetystyön ohella. Aidsin uhreja autetaan lääkkein ja sielunhoidollisesti. Luterilainen kirkko opettaa seksuaalivalistusta aivan ruohonjuuritasolla monissa maissa missä sukupuolitaudit rehottavat -    toisinsanoen kondomin käyttöä. Samalla tietenkin painotetaan sitä seikkaa että kristillisen etiikan mukaan seksuaalielämä on ennenkaikkea avioliittoon kuuluuva, eikä sen ulkopuolelle. Tämän sanoin siksi että roomalais-katolisen kirkon opetuksen myötä osa kansalaisista on muuttanut suhtautumistaan myös evankelis-luterilaista kirkkoa kohtaan jyrkän kielteiseksi.
Jos asiaa alettaisiin lähemmin tutkimaan niin löytäisimme satakertaisesti hyviä syitä kuulua kirkkoon ja maksaa sen edellyttämää nimellistä jäsenmaksua. Tein pikaisen laskutoimituksen jonka mukaan keskituloinen Tamperelainen maksaa vuodessa ansiostaan noin 270 euroa kirkollisveroa eli 22,50 euroa kuukautta kohden. Onko se mielestäsi kohtuuton summa? Ehkä sinulle joka et ole kiinnostunut kirkon toiminnasta ja periaattellisista syistä haluat vastustaa kaikkea kirkon elämään liittyvää mutta muista mitkä ovat seurannaisvaikutukset jos kirkon talous merkittävästi heikkenisi? Tämä yhteiskunta ei ilman kirkon organisoitua ja hyvin hoidettua sosiaalista kenttää tule yksinkertaisesti pärjäämään. Jokaisen olisi kannettava tässäkin mielessä kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi, kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin takaamiseksi.

Tieni ortodoksiseen Kirkkoon ja seurakuntaan

Lähdin olosuhteista jossa kaikki mahdollinen kristittyyn elämään liittyvä oli ylösalaisin ja vääristynyttä. Kesti kaksikymmentäkuusi vuotta ennen kuin löysin oikean uskon ja rehellisen tavan palvella sielujemme pelastajaa; profeetoista profeetointa, Jumalan Poikaa, Jeesusta Kristusta.
Oikeasta uskosta eronneet ovat monenlaisien harhakuvitelmien vallassa. Näin oli myös sukuni kohdalla. Oli psyykelähtöistä rukousta, tai sitä mitä he rukoukseksi nimittivät, hallusinaatioita, toisten tuomitsemista omien syntien vuoksi ja kaikenlaista mitä voi hyvällä syyllä nimittää epäterveeksi hengellisyydeksi.
Tieni ortodoksiseen Kirkkoon ei ollut aivan mutkaton vaan siihen tarvittiin monenlaisia vaiheita ja kypsymisprosesseita. Tavallisesti tai yleensä, kääntyneen tie ortodoksisuuteen lähtee ulkoisten Kirkon suomien ihanuuksien kautta, tarkoitan tässä ikoneita, kirkon kaunistusta , resitoivaa puhelaulua, papiston vaikuttavia vaatteita ja niin edelleen. Minun kohdallani tie oli sikäli erilainen että en oikeastaan ihastunut mihinkään ortodoksisessa elämässä vaan oikeastaan arvostelin ja kummaksuin Kirkon visuaalista luonnetta. Olin kiertänyt kehää luterilaisessa ja muissa protestanttisissa uskonnollisissa eripuraisissa seuroissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
Kävin täysi-ikäisenä omasta tahdostani kastettavana mutta ajan myötä tuntui kuin kasteeni olisi ollut vain kertaseremonia vailla pysyvyyttä. Koska kasteeni oli aikuiskaste, se aiheutti minulle oikeanlaista Jumalan antamaa velvollisuudentuntoa. Protestanttisen kirkon valtapiiristä en kuitenkaan löytänyt mahdollisuutta elää Kasteen armolahjaa todeksi.
Löysin tieni ortodoksiseen seurakuntaan aivan sattumalta. Kävelin eräänä lauantai-iltana vigiliaan kutsuvien kellojen ohi. Kaksi kertaa olin ollut ortodoksisissa hautaansiunaamisissa mutta kynnys Kirkkoon oli todellakin korkea. Eräänä iltana kuitenkin uskaltauduin pyhäkköön ja vaikka aluksi tuomitsinkin kaiken siellä tapahtuvan – eräänlaisena teatterina, näin ajattelin, niin jo ensimmäisenä iltana rakastuin tahtomattani siihen hoitavaan ja turvalliseen ilmapiiriin mikä oikeauskoisten kristittyjen parissa vallitsi.
Ennen mirhalla voitelun suurta sakramenttia luulin itse kannattelevani uskoani tai oikeastaan koko kristillistä elämänkäsitystä. Se tie on mahdoton ja johtaa ihmisen uupumiseen, epäuskoon ja kapinointiin Jumalaa vastaan. Esi-isien ja –äitien totisen uskon kohdattuani hämmennyin suuresti sillä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin että minun itseni ei tarvitse kannatella omaa uskoani vaan Kirkko valmistaa ikään kuin sillan minun ja Kristuksen välillä. Kirkko pyhien rukouksissaan kannattelee ja ylläpitää minun uskoani ja käsitystäni kristillisestä maailmankuvasta.
Välinpitämättömäksi ei saa kuitenkaan tämän asian suhteen tulla. Raamattuhan kehoittaa pitämään lampukat valmiina yötä varten. Nukkua ei saisi muuta kuin Kristuksen rauhassa mutta syntiselle ihmiselle sekin on usein mahdotonta. Kirkon lahjoittama armoelämä ei siis ole automaatio vaan kuin lapsi sylissämme jota meidän on hoidettava ja kasvatettava – näin on uskon laita.
Oikean uskon löydettyään ihminen on kuitenkin turvassa kaikilta suuremmilta vahingoilta eikä ole joka tuulen vietävissä.
Tähän samaan uskoon kannustan kaikkia totuutta ja omaa itseänsä, elämän tarkoitusta, Jumalayhteyttä ja elämän mielekkyyttä etsiviä, vielä harhailevia Kristuksen jo lunastamia ihmisiä.

-Saska Liimola-