sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Korkea taajuus

On aamun siniset hetket,
kuulen kuinka sähkölinjat valmistautuvat päivän kuormitukseen,
ihmisten hullutukseen,
ennen kuin tulostimet alkavat raksuttaa ja tietokoneet hurista,
on aamuyö,
kuuntelen kuinka puhelinlangat keskustelee keskenään,
menneistä vuosikymmenistä,
ihmisten turhamaisuudesta,
aamun  tunteina,
yksinäiset kalliot avautuvat minulle,
ja ovat samaa mieltä kaikesta radioselostajan kanssa,
polakasta ja cappelasta,
minäkin olen samaa mieltä,
kerrankin olen samaa mieltä,
varustaudun kuin puolustussotaan,
kun päivä avautuu,
ihmisten sotakoneistot alkavat vyöryä päällemme,
me kurjat, me yksinäiset mutta siunatut,
saamme maistella korkeampia taajuuksia aamuöisin.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Lena

Ihmeellinen suppusuu hänellä on,
mutta jos nuo ihmeelliset kasvot alkavat hymyillä,
niin hymyilee koko olemus,
ja minun selässäni kulkevat kummat väristykset,
kuin nuoruuden leiriltä,
menetetyt tytöt olisivat kaikki läsnä,
saavutetut ja saavuttamattomat,
kävellessäni outoja polkuja pitkin,
jopa vieraat maisemat tekevät kunniaa,
hänen hymylleen,
joka on poltinraudalla olemukseeni merkitty.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Pyhitä lepopäiväsi

Miten onkaan raiskattu ja halveksittu pyhäpäivän vietto. Se tuntuu olevan kuin vapaapäivä jolloin tehdään kaikkea sitä mitä ei arkiviikolla ehditä tekemään. Maallistunut maailma vaatii sunnuntaiaukioloaikoja kaupoille ja kaikenlaista mikä sotii pyhäpäivän viettoa vastaan.

Sunnuntai ei ole shoppailupäivä eikä viihdepäivä jolloin voidaan käydä esim. keilaamassa tai uimahallissa. Sellaisia ajanviettoja varten on olemassa kuusi muuta päivää viikosta.

Jos olemme savenvalajan käsistä saaneet tämän elämän, on vähintäänkin kohtuullista että annamme yhden päivän viikosta Savenvalajalle, Jumalalle, Luojallemme.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Traagista fraseologiaa

Niin kauan kuin ilmeesi on kirkas
ja osaat puhua kuiskaten,
tiedän että en ole menettänyt sinua,
mutta kun lakkaat kuiskimasta
ja tähdet silmistäsi sammuvat,
olet jo muualla etkä ole enää luonani,

niin kauan kuin tahdot olla lapsi sängyssämme,
me olemme olemassa,
mutta jos et enää leiki kanssani,
vaan tyydytät vain aikuisen ihmisen tarpeesi,
me olemme jo kuolleet,
eikä meitä enää ole.

Mistä ei ääneen puhuta

Mistä ei ääneen puhuta,
siitä puhutaan äänettömästi,
mutta äänetöntä puhetta on raskasta kuunnella,
äänetön puhe on ivallista naurua ja vahingoniloa,
tuomiota ja julistamatonta sotaa,
sinun ei tarvitse tietää miksi mitäkin tunnet,
riittää että annat itsesi vajota tuntemuksiisi,
jos alat vaatimaan itseäsi tai toisia tilille tuntemuksista,
olet murhaaja ja itsesi murhaaja,
lyöt lyötyä, lyöt myös itseäsi,
elämän salaisuus ei ole tehty ratkaistavaksi vaan elettäväksi.

Elämän nesteet

Tuokaa toisillenne ihmisyyden tarjoilu, hopealautasella,
älkää alkako keskustella ilman ihmisyyden jokaista ilmentymää,
älkääkä juosko pakoon mitään ajatustanne,
kun muistatte että haarojenne välin tunteminen saa sydämen sykkimään,
niin kauan te olette ihmisiä ettekä paholaisia ja te saatte elää,
mutta jos muuraatte jalkovälinne siveyden laastilla umpeen,
kellonne jää vetämättä, syke hidastuu ja kello pysähtyy,
mutta vuorokausi ei ehdi kulua loppuun eikä vieteri katketa,
vaikka heiluri olisikin jo pysähtynyt hetkeksi,
jos teette parannuksen, elämän nesteet alkavat jälleen virtaamaan.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Sateisena iltana

Kostea asfaltti,
vesilätäköt erikokoisina välietappeina,
näen niistä kasvoni, epämuodostuneet kasvot,
turvonnut naama kuin sialla jota on lihotettu ihmisen itsekkyyden tähden,
kuka sen on minulle tehnyt?

litistynyt savukeaski jossa kihnuttaa etana,
miksi sen tuohon heitit,
meneekö sinulla niin hyvin että voit olla reteä?
minusta tuntuu että näen jotain mitä eivät toiset näe,
tai sitten olen tullut hulluksi,

kaukana kaksi hahmoa liikkuu,
arvaan niiden olevan onnellinen pari,
mies valmistunut insinööriksi -  viisi vuotta sitten,
heillä on valkoinen tiilitalo,
ja alppikatajat pihassa,
vaimo tekee loppututkintoa
- laman vaikutuksista vanhusten hoitoon,
lapsia heillä ei ole,
ensin täytyy saada hyvät työpaikat
- ja tarpeeksi rahaa,

hahmot lähestyvät; miehellä tummansininen ulkoiluasu,
naisella vähän vaaleampi,
he keskustelevat, eivätkä huomaa minua,
olisivat varmasti kävelleet ylitseni,
jos en olisi paennut sillan kaiteen viereen,
ikäänkuin turvaan,

vaikka he eivät sano minulle mitään,
eivät käännä edes päätään kun kulkevat ohitseni,
silti kuulen korvissani painostavia ääniä heidän sanominaan;
tulevaisuus, tulevaisuus, tulevaisuus...
suunnitelmia, suunnitelmia suunnitelmia...
päämääriä, tavoitteita ja saavutuksia...
kuulen ne sanat, jotka ovat heidän johtotähtenään,

jään katsomaan loittonevia hahmoja,
nyt he kääntyvät vesitornille johtavan, valaistun tien, varteen,
kotona heitä odottaa italialaiset sohvatuolit,
jotka muistuttavat vanhan ajan yleisöpuhelimia sairaalan aulassa.
Laajakaistatelevisiossa on yksitoista kanavaa,
heidän mielestään työkaverin suosittelema elokuva pitää katsoa,
vaikka tekisi mieli sytyttää kynttilä ja istua katselemassa toistensa hymykuoppia.

On alkanut sataan, huomasin sen vasta, kai
vesi valuu noroina hiuksistani olkapäille, rinnuksille ja niskaan.
Vielä viisi kilometriä,
sitten avaan narisevan puutalon oven,
nukahdan vanhalle vaahtomuovipatjalle,
yöradion toimittaja selostaa jotain jousikvartetista,
huoneessa tuoksuu samalle kuin lapsena partioleirillä,

tiedänköhän minä jotain, mitä toiset eivät, vai olenko menettänyt järkeni?

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Katkera kesäromanssi

Se sano että tulisin viikonlopuksi käymään. Rahat oli loppu, kävin lainaamassa isoäidiltäni. Lähdin vasta iltayhdeksältä ajamaan, outo tunnelma, en koskaan tankkaa Essolla, nyt tankkasin. Kolme tuntia ajoin ja sitten alkoi näkymään sellaisia kerrostaloja joista hän oli puhunut. Olin vieraassa kaupungissa, kello löi jo kahtatoista. Poliisiauto oli pysäköitynä tien reunaan, kävin kysymässä osoitetta ja poliisit lähtivät ajamaan edelläni. Ajattelin että mitähän nyt, sitten he vain ystävällisesti vilkuttivat siinä risteyksessä josta minun oli määrä kääntyä. Löysin osoitteen ja näin jo parkkipaikalle naisen joka kulki punaisissa farkuissa ja huuteli jotain naapuritalon terassilla istuvalle lihavalle mustalaismammalle. Mä tervehdin sitä ja se kutsu mut sisälle. Pesemättömät pyykit ja muut epäjärjestyksessä olleet tavarat oli tungettu vaatehuoneeseen jonka ovi raotti. Roskat olivat viemättä ja tiskiäkin oli aika tavalla. Ajattelin että mikäköhän nainen tämä nyt mahtaa olla. Sitten se laittoi bluesia soimaan ja avasi sinisen kissanmuotoisen viinipullon. Juttelin niitä näitä  ja kysyin saisinko nähdä valokuvia. Se kattoi mua niin kuin olisin sanonut jotain hölmöä. Se meni laittamaan kovemmalle sitä iänikuista bluesin renkutusta. Minä ymmärrän r & b:n kyllä ihan toisenlaiseksi musiikiksi. Se oli jo kolkytkuus. Näytti nuoremmalta, oli halunnut ottaa tatskan ja lävistyksen. Ei ne muhun vaikuttaneet, tai vaikuttivat. En pitänyt niistä. Se koitti koko ajan olla jotain.
Miksi se piilotteli tytärtänsä minulta. Oli laittanut sen isovanhemmilleen yökylään. Jos kysyin tyttärestä niin se vastasi jotain ja sitten vaihtoi puheenaihetta. Sit se alkoi tulla humalaan. Mä olin pääsemässä vasta vauhtiin. Nyt olis mukava kuunnella Eppuja ja jutella syvällisiä. Se kaato mut sängylle ja alko avaamaan mun sepalusta. Tässä sitä nyt ollaan, ajattelin. No mikäs siinä.
Aamulla mulla oli positiivinen krapula. Ajattelin että oon löytänyt naisen josta tulee mun puolisoni. Kirkkohäät ja kaikkea. Halusin tavata sen tyttären, tulishan siitä mun tytärpuoli nyt. Se olis halunnut lähteä kaupungille. Kysyin miksi, mitä me siellä tehdään, haluatko ostoksille. Se halus vaan kaupungille vaikkei ostettais mitään. Mä en käsittänyt että miksi. No me mentiin sitten. Se näytti mulle vanhan höyryveturin, se oli romanttista ja nostalgista. Sitten mentiin torille istuksimaan. Se oli taas laittautunut ja jauhoi purukumia kun ei viittinyt hampaitaan pestä. Sitten se blokkasi ja siihen tuli yks äijä kuolaamaan. No sehän ei katsonutkaan muhun päin, se äijä. Mua ei ollut siinä tilanteessa. Hänelle se tarjos juotavaa. Heti aamusta viinaa? Mä en voinut ymmärtää sitä. Ei tuolla ihmisellä ole lainkaan itsekuria. Sen pitäis hakea tyttärensäkin vielä. Sitten siihen tuli sitä akkaparvea kälättämään, Jouni sitä ja Harri tätä. Mä aloin saada tarpeekseni. Onneks sain kuin sainkin sen lähtemään terassilta. Kysyin onko täällä lähellä kirkko tai hautausmaata. Se katto taas mua siihen malliin että olisin joku urpo mut sit se sano että mennään hänen vanhempien haualle. No sitten me mentiin ja sekin oli minusta romanttista ja nostalgista. Ajattelin että täällä sitä sitten kävellään jouluaattona sytyttämässä kynttilöitä ennen kuin lahjat avataan. Mä suunnittelin siinä hetkessä koko meidän tulevaisuuden.
Sitten me mentiin hakemaan tyär tarhasta. Se oli menny isovanhemmiltaan suoraan sinne. Tyttö soi poimimiaan omenoita kun me tultiin kotiin. Kotiin, ajattelin. Kotiin tosiaan. Se olisi nyt minunkin koti. On tämä elämä vaan sittenkin elämisen arvoista, tuumin.
No sitten se teki mukamas läksyt tyttären kans, ei se mitään minusta tehnyt. Kirjoitti vaan nimensä johonkin lappuun. Postiluukuta tipahti jotain. Kirje, vein sen hänelle ja kysyin oliko mukavaa postia mutta se ei vastannut vaan piilotti sen jonnekin. Sanoin että on mullakin kirjeystäviä; naisia ja miehiä, ettei se haittaisi. Kysyin onko se kirjoitellut koskaan ulkomaille. Sitten se alkoi huutamaan mulle ja sanoi että se on vuokraisännältä perkele. Kysyin että onko vuokra maksamatta. Että kyllä minä voin sen maksaa kun ens viikolla saan rahaa. Tai lainaan vaikka mummolta. Se avas siideritölkin ja alkoi polttamaan olohuoneessa. Jostain ilmestyi musta helkutin isokokoinen tuhkakuppi pöydälle jossa oli ainakin kuukauden natsat. Mä sanoin että se menis ikkunalle polttamaan ettei tyär saisi savua. Se vaan tuhahti ja nauroi ivallisesti. Sitten mä ajattelin että pyykit täytyisi pestä ja astiat. Menin keittiöön tiskaamaan. Sitten kuulin kuinka se hiipi mun taakseni, päätin pelästyttää sen ja leikkiä ensin kuin en kuulisi, sitten käännyin ja sanoin jotain. Se pelästy ja siltä tipahti se lautasen kokoinen painava tuhkakuppi keittiön lattialle. Olikohan se aikonut löydä sillä mua. Sitten se alkoi repimään hiuksia mun päästä ja huusi että saatanan neiti, saatanan neiti. Mä sain kaapattua mun tavarat mukaan ja pääsin rappukäytävään.
Jos kesäromanssit on tällaisia niin mä en kyllä taatusti halua enää yhtään sellaista.

Tyttö joka osasi nauraa...

Miten musta tuntuu siltä että mulle nauretaan sen takii kun mä nauran muille. Mä nauran, koska mun mielestä ihmiset ovat niin naurettavia; vakavia ja tosikkoja. Meillä on aina kotona naurettu, melkein aina. Sillon kun mä olin kersa niin meillä mökötettiin, sit isä kasvatti parran, pitkän parran niin kuin jeesuksella tai harleypapoilla on, ja äiti ei enää mennyt töihin vaan alkoi kuopsutella kukkapenkkiä. Äiti kuopsutteli sitä niin paljon että se nauratti. Ja kun isä tuli töistä pakettiautolla partansa kanssa niin sekin nauratti. Sitten meille ostettiin jeesus-tauluja olohuoneeseen, niiden alle tuotiin rikkinäinen piano jonka päälle laitettiin tyhjiä kaljapulloja. Siitä lähtien meillä on naurettu joka päivä. Juomalasit me vietiin kirpputorille ja alettiin juomaan säilykepurkeista.
Mä toin kerran poikaystävän meille. Isä olis just silloin rakentamassa muumitaloa pihaan. Se kundi katteli äijää pitkään, mitä lie miettinyt. Isä rakensi siihen muumitaloon uuninkin, missä voi polttaa oikeita puita. Isällä on toinenkin auto, Datsun, sillä se ajelee ympyrää meidän tontilla. Sillon kun tää jätkä oli meillä kylässä niin isä käynnisti datsunin ja sano että nyt lähetään radan varteen kattomaan junaa. Mun poikaystävä innostu ja lähti mukaan. Meidän talon lähellä on rautatie. Sen varressa mä oon kattellut junia pikkutytöstä asti. Äiti ei koskaan oo tullut radalle mukaan. Se jää ruopimaan kukkapenkkiä eikä puhu mitään. Nauraa vain joskus itsekseen. Sitten se tulee nukkumaan ja aamulla alkaa taas hoitamaan kukkia. Talvella äiti maalaa niitä säilykepurkkeja joista me tarjotaan vieraillekin juotavaa. Mä en oo koskaan kysynyt mikä mun äitin sukunimi on, en tiedä onko ne edes naimisissa. Ne on vaan äiti ja isä. Siskoja tai veljiä mulla ei oo ja hyvä niin. Mun mielestä meillä on tosi hyvä olla tällä tavalla. Meillä ei oo koskaan riitoja eikä mistään pulaa. Isä käy töissä ja rakentelee illat pieniä mökkejä pihaan. Äiti maalaa mulle joka päivä uuden kurkkupurkin. Mä oon aina hyvällä tuulella kun tuun koulusta. Nauran aamulla kun lähden kouluun, nauran koulussa tunnilla ja väliltunnilla, ja kun tuun himaan niin nauran sielläkin. Ja kun isä tulee töistä niin se naurattaa mua lisää.
Kyllä mä kerran itkin. Kun se jätkä lähetti semmoisen kirjeen ettei halua enää tulla meille. Onkohan sillä niin paha olo ettei se halua tavata ketään. Käy sääliksi semmoisia ihmisiä. Niiden kotona ei varmaan naureta. Mä pääsin muuten isoseks riparille, oon muiden mielestä niin ilonen että muutkin tulee iloseksi. En tiädä vielä mikä musta tulee isona. Ehkä mä alan maalaileen purkkeja niin kun äitikin. Mutta oon mä kyllä ajatellut että voisin haluta luonnontieteilijäksi. Biologiks tai joksikin sellaseks. Mulle on luonto ollut aina läheinen, isä kun on kerännyt koko ikänsä toukkia. Niitä se liimailee eteisen seinii koristeeks. Ei tarvi ostaa mitää valmista tapettii. Kyllä mä luulen että musta tulee biologi ja meen sit yliopistoon tai missä semmoseks nyt sitte opiskellaanki. Aika kummallista kun mä oon aina ollut niin hyvä koulussa niin sit kuitenki opettaja tuli yks päivä sanomaan mulle että mun pitäs mennä semmoselle erityisluokalle jossa on vaan vähän oppilaita. Se oli yhdessä toisessa koulussakin jonne on kuulemma vähemmä matkaa mun kotoo kun tänne kouluun jossa nyt oon. Voihan mä tiätty mennäkin sinne, se on semmoses valkoises puutalossa jossa on kuulemma entisaikaan ollu lastenkoti. Se voi olla hiano talo, vähän niin kuin meiän kotitalo. Tää betonikolossi on niin tosi tylsä aina välillä. Ja must tuntuu ettei täällä naureta tarpeeks vaikka mä koitan tehdä kaikkee sellasta mikä sais toiset nauramaan. Joskus mä onnistun siinä ja joskus en.
Ens vuonna mä pääsen sitten ylä-asteelta ja meen lukioon. Mä ajattelin että viätän kesän iskän kaa datsunilla ajelle ja sitte voisin mää käydä jossaki festareilla sitte ku pääsen siältä riparilta isosen hommista. Toisaalta mä en kyl haluais mennä sinne kun omakin ripari oli niin tylsä mutta mä ajattelin että teen siinä hyvän teon kun piristän vähän sitä ripariporukkaa nii ettei siä olis yhtä tylsää ku mulla itelläni oli. Eikös semmoset hyvät teot makseta takasin. Mä ajattelin että jos sitten niin ku pyytäisin vaikka vastalahjaks sitä että voisin yhen jätkän kans kiivetä sinne iskän rakentamaan muumitaloon ja lukea horoskooppeja sen kans ja kattella tähtiä.
Perjantaina kun mä tulin tavalliseen tapaan koulusta ja mua nauratti siinä tiällä ku kotio tulin, kun siihen oli joku jäänyt autollansa jumiin, sellaseen mutaliejuun, niin sitte ku olin siinä meiän pihassa niin äiti ei olluka kukkapenkkiänsä hoitamassa. Ja sitte kun menin sisälle niin ei se nauranut mulle kun mä nauran sille aina ovelta ja vaikka äiti ei ääneen naurakaan niin se kuitenki katsoo muhun päin ja sitte nauraa hiljaa. Mut nyt sitä ei ollut missään. Ajattelin että se on varmaan menny hakemaan kylän lasinkeräyksest purkkeja kun se aina joskus on käyny siällä. Mut sitte kurkistin iskän ja äiskän huoneeseen ja siellä se oli eikä liikahtanukkaan. Siinä sängyllä oli sitten kirjekin ja lääkepurkki. Äiti ottaa aina joskus semmosta lääkettä että se naurais enemmän mut iskän ei oo tarvinnu koskaan ottaa sitä naurulääkettä mikskä se äitin lääkettä sanoo. Mä jätin äitin siihe nukkumaan ja menin kävelylle metsään. Ajattelin että tuan tullessani siältä metsästä luonnonenergiaa äitille niin sitte se jaksaa taas hoitaa sitä kukkapenkkiänsä. Mä sitäpaitsi näen sellasia energiakenttiä puiden ja eläimien ympärillä. Siks mä usein meen metsään ja halailen puita. Sitä se tyyppi ei kans ymmärtänyt että miks mä halailen puita, kyllähän mä sitä jätkääki halailin, siirtelin sille vaan vähän energiaa niistä puista.
Kun mä sitte tulin sieltä metsäkävelyltä niin isä oli jo tullut töistä kotio ja mä en voinut uskoa silmiäni että meidän pihassa oli poliisiauto, sit ne poliisit pyysi mua ja isää istumaan sinne ja mä ihmettelin että miksei äitiä otettu mukaan mut äiti kuulemma haettiin myöhemmin toisella autolla. No sitte kun me oltiin oltu siellä poliisilaitoksella koko päivä ja ilta niin sitten isän sisko tuli hakemaan mut ja isä oli kuulemma tullu niin kipeeks että sen tarvi mennä vähäks aikaa sairaalaan. Mä oon pyytänyt jo monta kertaa että saisin soittaa äitille mutta ei toi täti halua et mä soitan sille. Äiti ei kuulemma pysty vastaamaan. Sen mä kyllä uskon koska eihän se koskaan meillä kotonakaan vastannut puhelimeen enkä mä oo koskaan äitini kuullu muutenkaan puhuvan. Joskus se on vähän kihertänyt ku iskä on tehnyt jotain hullua.
Täällä mä nyt oon, iskän siskon luona enkä tiädä et koska pääsen kotiin. Mut sillä aikaa kun oon täällä niin mä voin lukea noita tädi miehen luontokirjoja että musta tulis hyvä luonnontutkija.
 


Viimeinen sade

Kasvoton nainen kävelee vastaan,
kasvoissa kadonneissa hän kaipaa lastaan,
kun tulet lähelle, hän liikkuu askeleitta,
ohitsesi kulkee ilmeittä ja sanoitta.

Nimetön nainen yksin kulkee,
nimettömän tuskan syliinsä sulkee,
ei kukaan tiedä hänestä mitään,
ei kukaan tiedä edes hänen nimeään.

Hän tulee vastaan siellä ja täällä,
hän liikkuu ulkosalla joka säällä,
ketään ei tervehdi, ei sanaakaan sano,
elämänsä mykistää, vaikka on elämän jano.

Kasvoton nainen yönä eräänä
sadetta katollaan kuuntelee.
Kodissaan ei muita ääniä
muut äänet vaimenee.

Sataa lopulta muutaman pisaran
myös sydämeen tyhjää lyöneeseen,
muistaa hetkessä elämän virran,
nukahtaa uneensa viimeiseen.

Ortodoksinen uskonto vai ortodoksinen tapa elää uskoa todeksi? (Julkaistu Logos -lehdessä v. -09 stilisoituna versiona)

Meitä ortodokseja on vähän täällä suomessa, muuhun valtaväestöön ja valtakirkollisiin verrattuna. Ortodoksisuuden yllä leijuu jonkinlainen eksoottisuuden leima länsimaissa. Jotkut ymmärtävät ortodoksisuuden vallan omana uskontonaan jota se ei suinkaan ole kun kristinuskosta puhutaan. On vain yksi, pyhä ja yhteinen, apostolinen ja katolinen alkukirkko.
On vain ensimmäiset opetuslapset ja heidän seuraajansa. On vain yksi Kristus jota koko kristikunta odottaa uudelleen tulevaksi, tekemään synnin saastuttamasta luomakunnasta uuden paratiisin maan päälle ja herättämään uskossa nukkuneet palvelijansa uuden Jerusalemin ihastukseen. Ortodoksisuus ja itäinen kristillisyys ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kristillisyys yleensä. Näin on myös läntisen katolisuuden ja protestanttisuuden laita.
Voidaan tietysti puhua oikeauskoisesta kristillisyydestä ja harhaoppisesta kristillisyydestä silloin kun siihen on aihetta mutta ortodoksien käyttämä ilmaisu; "oikeauskoinen kristitty" ei pyri nostamaan ortodoksia muun alkuperäisen kirkollisuuden yläpuolelle. Kirkkohistorian eri vaiheissa on ollut välttämätöntä tehdä jakoa sen välillä mikä on apostolista opetusta ja mikä ei. Ei kuitenkaan ole syntynyt ortodoksista kirkkoa jotenkin erilliseksi kirkollisuudeksi vaan on kaksi katolista tai oikeastaan vain yksi katolinen seurakunta, joka isien syntien vuoksi on joutunut hajaannukseen ja joka eri puolilla maailmaa vallitsevien kulttuurisidonnaisuuksien vuoksi näyttäytyy eri muodoissaan.
Ortodoksi, kreikkalais- ja roomalais-katolinen, luterilainen, anglikaani jne. joka ei tunnusta kanssaveljeään tai -sisartaan Kristuksen ruumiin jäseneksi, soluksi koko maailman käsittävässä morsiusseurakunnassa, ei toteuta Jeesuksen pyhän sydämen mukaista vaatimusta ehdottomasta rakkaudesta kaikkia luotuja kohtaan.
Myös kirkollisien juhlien omimisesta jonkin kirkkokunnan omaksi omaisuudeksi on tullut vallitsevaa. Sanotaan että luterilaisilla on joulu ja ortodokseilla pääsiäinen, helluntaikirkolla varmaan sitten se helluntai jne. Näin ei kuitenkaan ole. Kaikkien edellämainittujen juhlien tulisi olla kristittyjen yhteistä ja jakamatonta omaisuutta. Ortodoksisessa maailmassa elävä kansalainen ei saisi vähätellä läntistä kristillistä jouluperinnettä eikä protestanttisessa maailmassa elävä saa sivuuttaa kristillistä pääsiäistä ja tuoda sen tilalle noita-akkoja ja tipuja. Valtakirkkomme tulisi teroittaa otettaan sille uskotusta tehtävästä; sananjulistamisesta. Usein Sanan julistaminen tapahtuu juuri kirkollisten juhlien muodossa eli "yhteisessä työssä", jota sana liturgiakin merkitsee. Sitä mukaa kun kirkollisesta kulttuurista ja kirkollisesta juhlapäivien vietosta luovutaan, sana haalenee, latistuu ja hukkuu maailman äänien kuoroon kunnes häviää lopulta olemattomiin.
Olkaamme me ortodoksitkin vaalimassa omaa sydämen ja sielujemme perintöä jotta saisimme olla osalliset Jumalan osoittamasta suuresta tehtävästä maailmassa; "Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu." (Matt. 16:18)

-Saska Liimola-

(Julkaistu Logos -lehdessä v. -09 stilisoituna versiona)

Kuolema, taivas ja helvetti (Julkaistu Aamun Koitto -lehdessä v. 2009)


Usein kuulee sanottavan että kuolema on luonnollinen osa elämää, väistämätön tosiasia - sitä se kyllä on. Se on jokaisella edessä, halusimmepa tai emme. Mutta luonnollista se ei suinkaan ole. Se on täysin luonnotonta ja vastoin Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa ihmisen osaksi. Muu luomakunta; kasvi- ja eläinkunta elää syntymän ja kuoleman kiertokulussa ja vuorottelussa mutta ihmiselle ei ollut tarkoitus käydä niin. Silti Raamattu antaa ymmärtää että Jumala osasi aavistaa tai oikeastaan tietää ennalta ihmisen lankeamisen.
Syntiinlangennut ihminen karkoitettiin paratiisista - meille Raamatussa kerrotaan. Eli siis ihmiseltä otettiin pois se alkuperäinen tila jossa häntä voitiin kutsua "lähes jumalolennoksi" kuten Mooseksen kirja asian ilmaisee. Ihmisen oli määrä olla "luomakunnan kruunu", varjella Jumalan luomaa maailmaa, eikä suinkaan tuhota sitä ja samalla itseään. Miksi Jumala sitten antoi ihmisen langeta, miksi Hän ei voinut luoda lankeamatonta, aivan täydellistä ja kertakaikkisesti virheetöntä ihmistä? Sitä sopii kysyä mutta vastausta emme saa täällä ajassa, vasta rajan toisella puolen.
Jumala antoi ihmiselle autonomisen itsemääräämisoikeuden, ihminen oli kuin keisarikunnan suuriruhtinaskunta, Jumalalle alamainen mutta sai päättää itse omasta kohtalostaan ja tekemisistään. Jumala kunnioitti ihmistä, ihastellen ihmisessä olevaa omaa kuvaansa kunnes lankeamus tapahtui.
Lankeamuksen tapahduttua koko luomakunnan tasapaino horjui, ei vain ihmisen alkuperäistä tilaa otettu häneltä pois vaan myös kasvit ja eläimet saivat maistaa synnin käärmeenpuremaa. Kuolema tuli lähtemättömäksi vieraaksi maaplaneetalle. Samoin kaikki sairaudet; niin psyykkiset kuin fyysisetkin.

Synnin palkka on kuolema. Me synnymme syntisinä, elämme syntistä elämää ja kuolemme myös syntisinä. Koko elämä on aikaa tehdä parannusta, siihen Kirkko kutsuu. Parannuksenteon itseisarvo ei ole se että meistä tulisi synnittömiä, vaan se että Jumalan mielisuosiota kysyy, viitsimmekö nähdä hiukan vaivaa kilvoituksessa, kiinnostaako meitä Jumalan kutsu ja Kristuksen Kirkon hoitavat sakramentit vai pidämmekö niitä toisarvoisina. Kristuksen työ ei ole kuin pelastusautomaatti tai armoautomaatti jossa vain kasteen ja mirhavoitelun kautta saadaan iankaikkinen synninpäästö. Koko elämä on koeaikaa jossa meitä tarkastellaan ylhäältä käsin ja sen koeajan päätyttyä - kuoleman tultua, me siirrymme toiseen todellisuuteen. Edessä on Kristuksen tuomioistuimen odotussali. Ja kun aika on täysi, kohtalostamme päätetään.
Aivan kuten oikeussalissa on syyttäjät, asianajajat ja tuomari, niin on oleva tuonpuoleisessakin. Perkele on meidän syyttäjä vaikka hän itse ajoi meidät moneen vaikeuteen. Kristus on tuomari joka tekee lopullisen päätöksen kunkin kohtalosta. Voimme jäädä tähän tilanteeseen yksin tai sitten pyytää avuksemme koko Pyhien yhteyttä, "todistajien pilveä", kaikkia vanhurskaita, eikä vähiten Äiti Mariaa. Kun me nöyrästi pyydämme heiltä rukoustukea, niin täällä ajassa kuin tuonpuoleisessa, Kristus kuulee ja armosta, pyhän tahtonsa mukaisesti, sääliä tuntien, pelastaa ihmisen taivasten valtakuntaan. Jokaiselle uskossa nukkuneelle ja uskossa vaeltavalle annetaan myös sama tehtävä - rukoilla kanssaveljien ja -sisarien puolesta niin ajassa kuin ajattomuudessakin.

Mutta on olemassa myös toinenkin paikka jonne Jumalan puhaltamia elämän henkiä eli sieluja sijoitetaan. Tästä pitää voida puhua. Yksikään pappi tai maallikko ei saisi juosta tätä asiaa pakoon, sen vaikeuden vuoksi. On helvetti ja kadotus  jonne joutuvat ne joita Jumala ei voi päästää sisälle taivaiden odotushuoneisiin, esikartanoihin. Jumala ei hyväksy syntiä ja synnin isä on Jumalan vastustaja; Saatana, Perkele. Ihminen joka ehdoin tahdoin pitää kiinni synnistään, rakastaen sitä enemmän kuin Jumalaa ja Jumalan tahtoa, ei voi päästä taivaisiin. Jumala pitää kiinni kunniastaan maailmankaikkeuden hallitsijana eikä tee  myönnytyksiä sille joka on Häntä vastaan. Jumala pitää omiensa puolta ja säilyttää taivaan sekä tulevan uuden maailman, uuden Jerusalemin, puhtaina niitä varten jotka Häneen nöyrästi anoen katsovat. He saavat kerran kirkkauden kruunun ja elävät Pyhien elämää yhdessä Kristuksen Jeesuksen, Vapahtajan kanssa. Maailmassa joka on ennalleen palautettu Edenin paratiisiksi ja vielä täydellisemmäksi.

-Saska Liimola-

Hienoa

Toisin kuin muut tytöt,
kuljet yksin kaduilla.
Sul` on pannumyssy silmillä,
ja katseesi omilla laduilla.
Niin on sinusta hienoa,
on mielipiteitä ja boheemiutta vienoa.

Kirjastosta lainaat Pelle Miljoonan,
"Elämä on pullaa", sen kanteen kirjoitat.
Kotona pari rottaa ja tyhjiä pulloja,
poikaystävä pilvessä juttelee hulluja,
se on sinusta hienoa.

Lasipurkkiin maalaat kukkasia,
syöt vain kasveja ja ituja,
pelastaaksesi maailman.
Kuin korsteeni poltat tupakkaa,
ja se on sinusta hienoa.

Kymmenen vuoden kuluttua,
osastolla kaikki on jo tuttua.
Naurat kun nuoruutesi muistat,
nyt lukkojen takana tupakkaasi karistat.

Järki ja tunteet

Kevättalven hanki,
uusien päätösten aika,
onko minulla sellaisia,
vai kuulostaako se vain hienolta sanoa?

kesän on oltava kuumaa huumaa,
silloin viimeistään on tiedettävä ketä aikoo rakastaa,
kesä ei saa tulla varkain, hiljaa hiipien,
siihen on varauduttava, ajan kulkua ja tapahtumia hallittava,

jos kesä pääsee yllättämään,
valmistautumattoman sielun,
silloin se kuihduttaa kulkijan armottomalla paahteellaan,
tai hukuttaa ja pieksee taukoamattomalla sateellaan,

jos kevään kirkas soliseva vesi,
pääsee valumaan harhailevaan sydämeen,
siitä humaltuu ja siihen humalaan takertuu,
kunnes tulee sokeaksi ja havahtuu,

nyt on aika - laittaa vaakaan järki ja tunteet,
ja uskottava niiden olevan saman painoiset,
ei ole tärkeää minkä valinnan teet,
vaan että omasta mielestäsi oikein valitset.

Uskalla ajatella vastoin nykytrendiä - sana kirkosta eroajille ja sitä harkitseville

Aikaansa seuraava ihminen on tiedonjanoinen tahtomattaankin.
Monet uutiskynnyksen ylittävät ja huomiota herättävät asiat ovat kuin herhiläiset kimpussa aikaansaaden erilaisia tunnereaktiota ja ärsykkeitä. Pata kattilaa soimaa, sanotaan. Heikoin lenkki omassa elämässä on arka asia jota väistellään loppuun asti. Jos vain suinkin on mahdollista havaita kanssaihmisessä samaa heikkoutta, on siihen tartuttava riuskoin ottein jotta oma vajavaisuus jäisi edes hetkeksi taka-alalle. Vielä muhevampaa on jos johonkin ihmiselämän monista kriiseistä on ajautunut vaikutusvaltainen henkilö; kirkon paimen, poliitikko, lääkäri jne.
Tästä saadaan helposti rakennettua hyvät perustelut sille ettei yhteiskunnan auktoriteetteja tulisi kunnioittaa. Kärpäsestä tehdään härkänen.
Kirkosta eroamisvillitys on saavuttanut maineikkaan suosion nuorten aikuisten keskuudessa viime aikoina. Syitä eroamiselle perustellaan monin eri tavoin. Ehkä totutuin lause on seuraava; "Miksi maksaisin veroa sellaiselle instituutiolle joka ei anna minulle mitään?"
Ihminen joka näin sanoo, ei varmastikaan ole tietoinen kaikista kirkon tarjoamista palveluista tai periaatteellisista syistä ei niitä käytä. Vai käyttääkö sittenkin?
Sinä nuori aikuinen, joka elät vielä opiskelijaelämää etkä tunne tarvitsevasi kirkkoa elämääsi millään tavalla, oletko tullut ajatelleeksi että naimisiin mennessäsi saatat haluta kirkkohäät ja myös kirkollisen vihkimisen? Tähän toimitukseenhan ei nykyisin vaadita kuin toisen osapuolen kirkollinen jäsenyys. Entä kun saat lapsia, veisitkö heidät mielellään sinne missä he tapaavat toisia lapsia, siis seurakunnan päiväkerhoon. Monet vanhemmat joutuvat tekemään pitkää työpäivää ja lapset saavat olla yksinään kotona koulupäivän jälkeen useita tunteja. Kumpi olisi heille hyväksi; viettää tämä aika iltapäiväkerhon virikkeellisessä ympäristössä vai videopelien ääressä?
Entä sitten kuolema ja siihen liittyvät käytännön kysymykset. Vaikka olisit nuoruuden uhmassasi kuinka soimannut kirkkoa, niin varmasti toivot että isoisäsi tai isoäitisi siunataan viimeiseen lepoon kirkollisin menoin ja arvokkaasti. Saatat jopa herkistyä itkemään papin lausuessa siunaussanoja. Pian tämäkin tapahtuma on kuitenkin ohi ja olet edelleen kenties sitä mieltä ettei kirkko anna sinulle yhtikäs mitään. Kyse ei kuitenkaan ole vain sinusta, vaan kansastamme, yhteisöllisyydestä.
Niin kuin valtio pitää huolta meidän perusturvastamme ja me maksamme palkastamme tai eläkkeestämme valtiolle kuuluvaa oikeudenmukaista veroa, niin myös kirkko pitää monin eri tavoin huolta meidän ihmiselämämme ratkaisevissa käänteissä olevista tilanteista. Tukee ja auttaa silloin kun kaikki tuntuu luhistuvan, maa pettävän jalkojen alta.
Vaikka kuinka olisit sitä mieltä että kirkko ei saisi rajoittaa millään tapaa yksilön vapauksia, ja että sen sanoma on ristiriidassa arkitodellisuuden kanssa, saatat hakeutua avioeron tai parisuhdekriisin myötä kirkon perhe-asiain neuvottelukeskukseen. Ja vaikka itse eläisit niin onnekkaan (tai onnettoman) elämän ettet koskaan tulisi millään muotoa tarvitsemaan seurakunnan tarjoamia palveluja niin sinun tulisi muistaa yhteiskuntamme vähäosaisia; fyysisesti ja psyykkisesti sairaita, vammaisia, vanhuksia, isättömiä ja äidittömiä lapsia, perheväkivallan uhreja, päihderiippuvaisia, narkomaaneja, rikoskierteessä eläviä, työttömiä ja leskeksi jääneitä.
Seurakunnan diakoniatyö jakaa sekä aineellista että keskusteluapua kaikille tasapuolisesti, huolimatta siitä kuuluuko asianosainen kirkkoon vai ei. Myös ulkomailla tapahtuvaa aineellista avustamista kirkko tukee hengellisen lähetystyön ohella. Aidsin uhreja autetaan lääkkein ja sielunhoidollisesti. Luterilainen kirkko opettaa seksuaalivalistusta aivan ruohonjuuritasolla monissa maissa missä sukupuolitaudit rehottavat -    toisinsanoen kondomin käyttöä. Samalla tietenkin painotetaan sitä seikkaa että kristillisen etiikan mukaan seksuaalielämä on ennenkaikkea avioliittoon kuuluuva, eikä sen ulkopuolelle. Tämän sanoin siksi että roomalais-katolisen kirkon opetuksen myötä osa kansalaisista on muuttanut suhtautumistaan myös evankelis-luterilaista kirkkoa kohtaan jyrkän kielteiseksi.
Jos asiaa alettaisiin lähemmin tutkimaan niin löytäisimme satakertaisesti hyviä syitä kuulua kirkkoon ja maksaa sen edellyttämää nimellistä jäsenmaksua. Tein pikaisen laskutoimituksen jonka mukaan keskituloinen Tamperelainen maksaa vuodessa ansiostaan noin 270 euroa kirkollisveroa eli 22,50 euroa kuukautta kohden. Onko se mielestäsi kohtuuton summa? Ehkä sinulle joka et ole kiinnostunut kirkon toiminnasta ja periaattellisista syistä haluat vastustaa kaikkea kirkon elämään liittyvää mutta muista mitkä ovat seurannaisvaikutukset jos kirkon talous merkittävästi heikkenisi? Tämä yhteiskunta ei ilman kirkon organisoitua ja hyvin hoidettua sosiaalista kenttää tule yksinkertaisesti pärjäämään. Jokaisen olisi kannettava tässäkin mielessä kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi, kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin takaamiseksi.

Tieni ortodoksiseen Kirkkoon ja seurakuntaan

Lähdin olosuhteista jossa kaikki mahdollinen kristittyyn elämään liittyvä oli ylösalaisin ja vääristynyttä. Kesti kaksikymmentäkuusi vuotta ennen kuin löysin oikean uskon ja rehellisen tavan palvella sielujemme pelastajaa; profeetoista profeetointa, Jumalan Poikaa, Jeesusta Kristusta.
Oikeasta uskosta eronneet ovat monenlaisien harhakuvitelmien vallassa. Näin oli myös sukuni kohdalla. Oli psyykelähtöistä rukousta, tai sitä mitä he rukoukseksi nimittivät, hallusinaatioita, toisten tuomitsemista omien syntien vuoksi ja kaikenlaista mitä voi hyvällä syyllä nimittää epäterveeksi hengellisyydeksi.
Tieni ortodoksiseen Kirkkoon ei ollut aivan mutkaton vaan siihen tarvittiin monenlaisia vaiheita ja kypsymisprosesseita. Tavallisesti tai yleensä, kääntyneen tie ortodoksisuuteen lähtee ulkoisten Kirkon suomien ihanuuksien kautta, tarkoitan tässä ikoneita, kirkon kaunistusta , resitoivaa puhelaulua, papiston vaikuttavia vaatteita ja niin edelleen. Minun kohdallani tie oli sikäli erilainen että en oikeastaan ihastunut mihinkään ortodoksisessa elämässä vaan oikeastaan arvostelin ja kummaksuin Kirkon visuaalista luonnetta. Olin kiertänyt kehää luterilaisessa ja muissa protestanttisissa uskonnollisissa eripuraisissa seuroissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
Kävin täysi-ikäisenä omasta tahdostani kastettavana mutta ajan myötä tuntui kuin kasteeni olisi ollut vain kertaseremonia vailla pysyvyyttä. Koska kasteeni oli aikuiskaste, se aiheutti minulle oikeanlaista Jumalan antamaa velvollisuudentuntoa. Protestanttisen kirkon valtapiiristä en kuitenkaan löytänyt mahdollisuutta elää Kasteen armolahjaa todeksi.
Löysin tieni ortodoksiseen seurakuntaan aivan sattumalta. Kävelin eräänä lauantai-iltana vigiliaan kutsuvien kellojen ohi. Kaksi kertaa olin ollut ortodoksisissa hautaansiunaamisissa mutta kynnys Kirkkoon oli todellakin korkea. Eräänä iltana kuitenkin uskaltauduin pyhäkköön ja vaikka aluksi tuomitsinkin kaiken siellä tapahtuvan – eräänlaisena teatterina, näin ajattelin, niin jo ensimmäisenä iltana rakastuin tahtomattani siihen hoitavaan ja turvalliseen ilmapiiriin mikä oikeauskoisten kristittyjen parissa vallitsi.
Ennen mirhalla voitelun suurta sakramenttia luulin itse kannattelevani uskoani tai oikeastaan koko kristillistä elämänkäsitystä. Se tie on mahdoton ja johtaa ihmisen uupumiseen, epäuskoon ja kapinointiin Jumalaa vastaan. Esi-isien ja –äitien totisen uskon kohdattuani hämmennyin suuresti sillä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin että minun itseni ei tarvitse kannatella omaa uskoani vaan Kirkko valmistaa ikään kuin sillan minun ja Kristuksen välillä. Kirkko pyhien rukouksissaan kannattelee ja ylläpitää minun uskoani ja käsitystäni kristillisestä maailmankuvasta.
Välinpitämättömäksi ei saa kuitenkaan tämän asian suhteen tulla. Raamattuhan kehoittaa pitämään lampukat valmiina yötä varten. Nukkua ei saisi muuta kuin Kristuksen rauhassa mutta syntiselle ihmiselle sekin on usein mahdotonta. Kirkon lahjoittama armoelämä ei siis ole automaatio vaan kuin lapsi sylissämme jota meidän on hoidettava ja kasvatettava – näin on uskon laita.
Oikean uskon löydettyään ihminen on kuitenkin turvassa kaikilta suuremmilta vahingoilta eikä ole joka tuulen vietävissä.
Tähän samaan uskoon kannustan kaikkia totuutta ja omaa itseänsä, elämän tarkoitusta, Jumalayhteyttä ja elämän mielekkyyttä etsiviä, vielä harhailevia Kristuksen jo lunastamia ihmisiä.

-Saska Liimola-

Olimpija Kalitski - pako bordellista

Veli-Pekka katsoi hotellin aulassa olevia kelloja, yksi niistä kävi Suomen aikaa, tunnin  jäljessä Moskovan ajasta. V-P oli tullut tänne kuvaamaan venäläistä arkkitehtuuria yhdeksi viikoksi. Hän oli ammatiltaan valokuvaaja ja tällä kertaa saanut tehtäväkseen kuvata Suomi-Venäjä -seuran vuosijulkaisuun sekä venäläisiä kansallisrakennuksia että vastaavia rakennuksia Suomen puolelta. Hotellikseen hän oli päättänyt valita Varvarkassa sijaitsevan Hotel Vostorin. Vostor oli Euroopan mahtavimpia hotelleja -  sisäänkäyntikin neljästä ilmansuunnasta, silti kohtuullisen hintainen lyhytaikaiseen majoittumiseen. Muita hyvätasoisia hotelleja olisivat olleet Russija, Savoy, Proton, Le Royal Méridien National, Ararat Park Hyatt Moscow ja Marriott Grand, mutta jostain syystä Veli-Pekka oli päättänyt tulla juuri tähän hotelliin. Hän ajatteli vuokrata ensin hotellihuoneen, käydä sitten kylvyssä ja lähteä kaupungille kiertelemään. Paljon hän ei tiennyt Moskovasta, joten ehkä voisi olla tarpeen löytää turistiopas, joka esittelisi hänelle paikallista arkkitehtuuria.Ainakin muutamia kohteita Veli-Pekalla oli tiedossa: Kreml, jossa Venäjän johtajat pitävät valtaa, Pyhän Basiliuksen kirkko, Leninin mausoleumi, Kolokol-kello, Kaksitoista apostolia, Bolshoi-teatteri sekä tietenkin kuuluisa Punainen tori.
Juuri kun V-P oli tunnustelemassa miten hänen välttävä venäjänkielentaito tai vastaanottovirkailijan englanninkielentaito riittäisi, ryntäsi yhdestä aulan hisseistä lihava mies kädessään salkku. Hän käveli, miltei juoksi, kohti hotellin pääovea ja paranteli kaulassaan olevan mustan solmion asentoa. Hänen peräänsä juoksi paljastavassa asussa oleva nainen, joka kiivaaseen ääneen huusi miehelle jotain. V-P ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta vaikutti siltä, että nainen oli raivoissaan ja kiroili miehelle. V-P näki miehen menevän hotellin edessä odottavaan mustaan limusiiniin, jonka hän arveli olevan 80-luvun puolivälin Chaika. Auto hävisi pihasta renkaat ulvahtaen ja nainen laahusti takaisin hotellin aulaan sähisten ja mutisten jotain itsekseen. Veli-Pekan ja naisen katseet kohtasivat lyhyeksi hetkeksi, jonka jälkeen nainen käveli aulassa sijaitsevaan ravintolaan.
Kello alkoi lähennellä puolta kahdeksaa, kun Veli-Pekka asteli kameralaukku olallaan tarkoituksenaan lähteä kaupungille ensimmäisiä otoksia hakemaan. V-P huomasi, että nainen, jonka hän oli hotelliin kirjautuessaan nähnyt, istui yhä aularavintolassa. Tilanne hämmästytti hiukan, olihan hän viettänyt miltei kolmisen tuntia hotellihuoneessaan; eikä nainen vaikuttanut lainkaan päihtyneeltä. Veli-Pekan mielessä risteili monenlaisia ajatuksia tuosta naisesta. Miksi hän oli juossut miehen perässä huutaen, ja kuka se mies oli? Oliko tämä nainen seksipalveluita myyvä prostituoitu, koska hänen pukeutumisensa oli noin räikeää?
Veli-Pekka oli kasvanut hyvin suojatussa ympäristössä. Hänen vanhempansa olivat lestadiolaisia ja hän oli oppinut suhtautumaan hyvin pidättyväisesti, ehkä jopa halveksuvasti moraalittomasti eläviin ihmisiin. Kovin suurta sympatiaa hän ei siis pystynyt tuntemaan naista kohtaan, vaikka näki hänen istuvan yksinään alakuloisen näköisenä ravintolan pöydässä. Itse on omat ongelmansa aiheuttanut, tuumi Veli-Pekka.
Kuljettuaan naisen ohitse hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta kysyvää katsetta, jonka nainen häneen loi. Siinä katseessa ei ollut mitään irstasta tai viettelevää. Ikäänkuin katse olisi sanonut hänelle: "Voitko sinä auttaa minua?"
Naisen meikit olivat kyyneleistä levinneet pitkin poskipäitä. Hän näytti surkealta - uitetulta koiranpennulta. V-P ei voinut olla kuulematta sisäistä ääntään, joka kehotti menemään tuon naisen luo.

                                                                                                             1
Hän oli jo suuntaamassa askeleitaan kohti aulabaaria, kunnes näki hotellin ovella suomea puhuvan pariskunnan. Ei, en voi todellakaan tehdä sitä, hän ajatteli. En voi mennä juttelemaan tuolle naiselle. Joku saa sen käsityksen, että olen ostamassa seksiä häneltä. Ties vaikka joku kollegoistani sattuisi olemaan myös Moskovassa.
Varvarkan kadut olivat vilkkaat, ihmisiä käveli vapautuneen oloisena ja kaikki näyttivät keskustelevan rattoisasti. Toista oli kommunismin aikoina. Veli-Pekka oli käynyt erään sukulaisensa kanssa Moskovassa 80-luvun lopulla ollessaan teinipoika. Katukuva oli muuttunut niistä ajoista, vaikka muuten kaupunki näytti melko samanlaiselta. Silloin miliisit tulivat paikalle, jos jäi kadulle juttelemaan.
Keltainen Zil ajoi Vostorin pihaan. Veli-Pekka aikoi kysyä kuljettajalta, paljonko oli matkaa Punaiselle torille. Sieltä hän oli suunnitellut aloittavansa valokuvauksen.
Kuljettaja huomasi, että V-P oli turisti ja hän aukaisi autonsa ikkunan tarjotakseen apuaan. Samassa V-P tunsi, että hänen olkapäähänsä koskettiin.

                      -Hei, minne sina olet menosa?  kysyi hento naisääni.

V-P kääntyi katsomaan ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt. Jalat eivät meinanneet kantaa. Hän joutui ottamaan tukea vieressään olevasta taksista, jolloin taksikuski viittoi tuohduksissaan Veli-Pekan pois auton luota ja ajoi muutaman metrin eteenpäin. Hän luuli kai Veli-Pekan olleen humalassa.

                      -Olen suomalainen valokuvaaja. Tulin kuvamaan tänne rakennuksia,  vastasi                   Veli-Pekka huonolla venäjänkielentaidollaan.

Mitä tämä nainen halusi? Näinkö he saivat kontaktin niihin miehiin, joille myivät palveluitaan?

                      -Sina voit puhua minule suomi, mina ymmarta suomi. Tulkka mina nayta sinule                Punainen tori. Mina ole Olimpija, sano Olja vaan, nainen sanoi.

Veli-Pekkaa arvelutti lähteä naisen mukaan. Mutta nuori nainen oli häntä kohtaan ollut niin ystävällinen, ettei hän kehdannut kieltäytyäkään tarjouksesta. He lähtivät yhdessä kävelemään kohti Punaista toria. Olimpijan meikit eivät olleet enää pitkin kasvoja. Hän oli ilmeisesti käynyt siistiytymässä hotellin naistenhuoneessa päätettyään tulla Veli-Pekalle juttelemaan.

                      -Mika sinun nimesi on, kysyi Olja.

                      -Veli-Pekka, Veli-Pekka Rautanen

                      -Mina olen Olimpija Kalitski. Olen Jaroslavlista kotoisin, tulin Moskovaan                      kahdeksan vuotta sitten.

Veli-Pekkaa ihmetytti Oljan suomenkielentaito. Olihan siinä vieras korostus, mutta silti - nuori nainen sydänvenäjältä, miten tämä osasi puhua suomea?

                      -Kuinka olet oppinut suomea puhumaan,  kysyi V-P.

                     

                                                                                                             2                   
                     
                     
                      -Te suomalaiset miehet kaytte paljon taalla, vastasi Olja hieman vältellen                       katsekontaktia.

Hän oli siis prostituoitu! Ei hän olisi muuten tuolla tavalla vastannut. Mutta, mitkä aikomukset Oljalla olisi hänen suhteensa? Tuskin seksipalveluita myyvä nainen lähtee ensin kaupunkikierrokselle. Kyllä heillä olisi asiakkaita, joiden kanssa käydä suoraan asiaan, ajatteli V-P.
He kiersivät Punaisen torin, joka iltavalaistuksessaan oli mykistävä näky. Koska alkoi olla jo myöhäinen ilta, he eivät pääseet katsomaan Kremlissä olevia Rubljovin ikoneita ja Iivana Julman ja muiden vanhojen tsaarien hautoja. Mutta Iivana Suuren kellotornin komeutta ja puhuttelevuutta he jäivät Moskovan iltaan hiljaisina katselemaan. Vaikka kaupunki oli kahdeksan vuoden ajalta tuttu Olimpijalle, hänestä tuntui kuin katselisi sitä ensimmäistä kertaa elämässään. Takana oli vain savuisia ravintoloita, hotellihuo- neita, takseja ja bordelleja, useiden vuosien ajalta. Kun he tulivat Arbat-kävelykadulle, isohko orkesteri soitti siellä klassista musiikkia. Unohtumaton elämys, ajatteli V-P!
Moskovajoen rantaan päästyään he näkivät ihmisten lähtevän vielä risteilylle. Veli-Pekka kysyi, saisiko ottaa myös Olimpijasta valokuvan. Olja nyökytteli ilahtuneena ja kävi istumaan suuren tammen alle tuodulle penkille.
Kun V-P oli ottanut kuvan, hän istuutui Oljan viereen ja alkoi keskustella.

                      -Haluatko kertoa jotain elämästäsi,  hän aloitti. Kun näin sinut tänään siellä                     hotellissa, juoksit sen miehen perään. Oliko hän tehnyt sinulle jotain?

                      -Kylla sina sen tiedat, olen huoranainen, olen vuosien ajan joutunut myymaan                 itseani, jotta saisin maksettua vuokrani ja syotua.

                      -Oletko ollut missään koulussa, kysyi V-P.

                      -En ole; lapsenakin kouluni jai kesken. Kun asuin viela Jaroslavlissa, aitini ja                   isani ammuttiin, koska he eivat suostuneet maksamaan mafialle siita, etta     pitivat kauppaa omistamassaan rakennuksessa. Olin viisi vuotta, kun heidat        ammuttiin. Sitten minut vietiin lastenkotiin. Meita oli melkein sata lasta     siella; joskus meni pitkiakin aikoja, ettemme saaneet mitaan ruokaa. Paatin         karata, ja lahdin tänne Moskovaan, kun olin yksitoistavuotias. Jouduin heti                         raiskatuksi. Sitten minut loysi eras tytto, johon ystavystyin. Han sanoi, etta oli                jo kymmenvuotiaasta hankkinut elantonsa myymalla itseaan. Aloin tehda              samoin. Yhdessa sitten joimme halpaa viinia hankkimillamme rahoilla ja         vietimme yhdessa aikaamme. Tyton nimi oli Beatrisa, mutta han katosi viime                 kevana, enka ole kuullut hanesta sen jalken. Voi olla, että hanet on tapetu.

                      -Miksi juoksit miehen perään?
.
                      -Han ei...antanut minulle rahaa... vaika... mina annoin hänelle itseani. Siksi                       lahdin miehen perään ja huusin. Monet miehet tekevat ensin, mita haluavat,          mutta eivat anna rahaa kuitenkaan. Minun on kuitenkin saatava ruokaa ja          ostettava vaateita. Jos varastan, joudun vankilaan. Sielta on vaikea paasta                    pois, moni on tehnyt itsemurhan vankilassa.
                                                                                                            
                                                                                                             3

                      -Minkäikäinen sinä olet nyt?,  kysyi Veli-Pekka.

                      -Yhdeksäntoista, vastasi Olja.

 He kävelivät vielä Kremlin ohitse, takaisin hotellin suuntaan, kun Olimpija sanoi:      "Nyt minun taytyy menna, oli mukava tutustua."

                      -Minne sinä menet, kysyi V-P.

                      -Isantani luokse. Oikeastaan minun pitaisi tyoskennella vain hanen             bordellissaan. Mutta, koska han yleensa vie minulta kaikki ansaitsemani rahat,                      olin eilen hotellissa sen miehen kanssa, jotta saisin joskus ostettua sellaisia
                        vaatteita kuin itse haluan. Isannaltani saan vain tallaisia vaatteita. Katso nyt,                   miten olen puettu, en mina tallaisissa haluaisi kulkea.

                      -Kuule... mitä jos lähtisit minun luokseni hotelliin, siellä voisimme jutella     enemmän?

                      -En voi, jos isantani huomaa minun olevan poissa, niin han lahetta              palvelusmiehensa peraani. Saatan menettää henkeni. Tai ainakin minut              pahoinpidellään.
                     
                      -No, on se sitten parempi, että menet, vastasi Veli-pekkai. Mutta oletko                       koskaan ajatellut, että aloittaisit toisenlaisen elämän, lähtisit jonnekin, vaikka         opiskelemaan. Ja jos et sieltä bordellista muuten pääse, niin voitko ottaa yh-         teyttä miliiseihin?

                      -Olen mina lahtemista ajatellut, mutta ei ole koskaan tarpeeksi rahaa, etta voisi               lahtea jonnekin. Moskovaan en voi jaada, minut tunnetaan taalla liian hyvin,                       ehka Pietarissa voisin aloittaa uuden elaman. Nyt minun on aika hyvastella...      hei sitten!     

                      -Tapaammeko huomenna,  kysyi Veli-Pekka ikäänkuin hätääntyneenä.

                      -Jos tulet iltapäivällä, vaikkapa Ploshad Revolutsin metroasemalle, minua                       vastaan, odotan sinua...v tri...kello kolme siella.

Nyt Olimpija alkoi jo puhua sekaisin suomea ja venäjää, liekö väsymys painanut.
Mutta V-P ymmärsi kyllä, mitä hän tarkoitti ja niin he jatkoivat kumpikin matkaa,
V-P hotellille päin ja Olja ties minne. Ei V-P udellut, missä päin bordelli sijaitsi.
Illalla hotellihuoneessa Veli-Pekka ei saanut rauhaa ajatuksiltaan. Hän yritti keventää tunnelmaa muutamalla kuohuviinilasillisella ja television katsomisella. Silti hän yhä mietti Olimpijan kohtaloa. Kovasti hän piti tästä nuoresta naisesta;  tuskin Olja oli omasta tahdostaan bordellissa työssä. Kaikki se, mitä Olimpija oli kertonut omasta elämästään, sai Veli-Pekan vakuuttuneeksi siitä, että tämä oli kunnollinen nainen, joka tahtoisi elää kunnollista elämää. Näihin ajatuksiin Veli-Pekka viimein nukahti, televisio jäi puhumaan yksinään venäjää ja puhelinpöydällä oleva pöytälamppu jäi palamaan.

                                                                                                            
                                                                                                             4
Aamulla Veli-Pekka lähti jälleen kiertelemään kaupungille, tällä kertaa hän pääsi Kremliin sisälle ja katseli siellä ikoneja ja hallitsijoiden hautoja. Eräs suomea puhuva naishenkilö, joka taisi olla hiukan humalassa, esitteli Veli-Pekalle Stalinin rakennuttamat "seitsemän sisarta" sekä Ostankinon tv-tornin. Omin neuvoin V-P löysi Moskovan yliopiston, joka hänen mielestään oli ehdottomasti mahtavin ja suurin akateemisen koulutuksen rakennus, minkä hän oli koskaan nähnyt. Kello alkoi jo olla iltapäivän puolella, joten V-P ajatteli vielä käydä syömässä jotakin ja sitten suunnata Ploshad Revolutsin metroasemalle. Matkalla hän löysi erään mukavan ravintolan, Slavjanski Bazarin, jossa hänelle tarjoiltiin ensin alkupaloja eli zakuskeja, sitten seljanka-keittoa. Veli-Pekkaa hämmensi se, että tässä ravintolassa hinnat ilmoitettiin USA:n dollareina. Ruplilla kuitenkin maksettiin.
V-P sai ajatuksen, että hän kävisi vielä postittamassa muutaman kortin kotipuoleen ennen kuin jatkaisi matkaansa metroasemalle. Suuri postikeskus löytyi osoitteesta Tverskaja 7. Rakennuksen koko oli toista luokkaa kuin kotona Tampereella oleva pääposti. Kaiken kaikkiaan Veli-Pekasta tuntui, että Moskova oli koko Venäjän vaurauden keskus. Ja kaikki negatiivinen kaikukin oli liioiteltua; kertaakaan hän ei ollut joutunut uhatuksi tai taskuvarkaiden kohteeksi. Ainuttakaan viinanhöyryissä jokeltelevaa ja puiston penkillä lojuvaa juoppoakaan ei ollut tullut vastaan. Kotipuolessa Tampereella heitä saattoi nähdä tämän tästä, eivätkä poliisit siellä tehneet mitään asialle. Moskova oli hyvin hoidettu kaupunki, ihmiset hyväkäytöksisiä, kukaan ei heitellut roskia kadulle eikä rikkonut pulloja. Olosuhteet olivat tietysti muissa osissa Venäjää Suomea heikommat, mutta Moskovasta ei Veli-Pekalla olisi mitään pahaa sanottavaa - paitsi tietysti eräs vakava ongelma, prostituutio. Mutta onhan sitä Suomessakin, tosin ei ihan samassa mittakaavassa, joskin meillä asukkaitakin on vähemmän. Veli-Pekka sai Moskovasta vaikutelman, että jos on työ- tai opiskelupaikka, eikä tarvitse kadulla viettää aikaansa, tämä olisi hyvä paikka elää ja asua. Paljon virikkeellistä kulttuuria ja osaamista, sekä yliopisto, jonka toimintaan oli selvästikin panostettu valtavia summia rahaa valtion kassasta.
Veli-Pekka havahtui ajatuksistaan jonkun kysyessä häneltä kelloa venäjäksi. V-P näytti ohikulkijalle ranteessaan olevaa Leijonaa ja katsoi sitä samalla itsekin. Hänen olisi nyt lähdettävä tapaamaan Olimpijaa niin kuin oli sovittu aiemmin. Ripeästi hän lähti kävelemään kohti metroasemaa ja järkytyksekseen sai huomata, että oli tullut aivan väärälle asemalle - Kitai-Gorodin metroasemalle. Ploshad Revolutsi, minne hänen oli määrä mennä, oli jossain muualla. Kello oli jo yli kaksi. Jos hän nyt ei tavoittaisi Oljaa, saattaisi olla, että hän ei enää koskaan näkisi tätä. Mutta, oliko sillä merkitystä? Miksi hänen edes pitäisi tavata yksi sadoista prostituoiduista, varsinkin kun hän oli muutaman päivän kuluttua palaamassa takaisin Suomeen? Oliko hän jollain salaperäisellä tavalla kiintynyt Olimpijaan - ehkä ihastunut? Mitä ihastuttavaa Veli-Pekka hänessä näki?  Hän oli luultavasti tämänkin päivän aikana ehtinyt jo maata monen miehen kanssa - rahasta. Hänellähän voisi olla vaikka jokin tauti. Mikä Veli-Pekkaan oli mennyt, sitä hän ei tiennyt itsekään, mutta hän lähti juoksemaan alas metrotunneliin ja tiedusteli siellä olevilta ihmisiltä, meneekö tämä metro Ploshad Revolutsiin vai vastakkaiseen suuntaan. Vastaus oli tyrmäävä; hän pääsisi vasta kolmen jälkeen Ploshad Revolutsin suuntaan. Mutta jollain keinolla sinne oli kuitenkin päästävä, niinpä hän päätti ajaa taksilla asemalle.
Kello oli kymmentä vaille kolme, kun hän saapui Ploshad Revolutsiin. Hän etsi katsellaan tuota nuorta naista, jota oli lähtenyt tänne tapaamaan. Hän ei nähnyt Oljaa.
Ehkä oli parempi näin. Olja ei siis ollut päässyt tulemaan paikalle. "Isäntä" ei kaiketi ollut päästänyt häntä lähtemään, tai sitten... niin, eihän sitä tiedä, miten hänelle oli
                                                                                                            
                                                                                                             5
käynyt. Kaikki olisi mahdollista sellaisissa piireissä.
Tuskin Veli-Pekka oli ehtinyt ajatella pidemmälle, kun tuttu hahmo käveli jo häntä vastaan. Se oli Olja, mutta millaisissa asusteissa! Ei hänellä ollut enää paljastavia vaatteita, eikä voimakasta meikkiä kasvoillansa. Hän oli jotenkin muuttunut... hiukset oli laitettu aivan toisella tavalla kuin eilen, meikki oli siisti ja yksinkertainen, ja päällään hänellä oli ruskea bleiseri ja  ruskeat samettihousut. Oikeastaan hän näytti kauniimmalta kuin yksinään nainen, jonka V-P oli koskaan nähnyt.
Aina hän oli pitänyt venäläisen naisen ulkomuodosta, mutta ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että itse tapailisi "russian-womania".

                      -Minne mennään,  kysyi Olimpija heidän viimein kohdatessa metroaseman                      pihassa.

                      -Tuota, söin juuri joten... oletko sinä muuten syönyt? -keskeytti V-P         aloittamansa lauseen. Minä voisin tarjota.

                      -Kiitos ei, olen kyllä syönyt hyvin, tänään oli erikoinen päivä.

                      -No sen huomaan,  tokaisi Veli-Pekka ja tajusi vasta sanottuaan, miten     hämillään oli Olimpijan uudesta olemuksesta.

He päättivät kävellä lähellä sijaitsevaan Cafe` Brotskajaan. Vaikka he tilasivat vain kahvia ja jäätelöä, tarjoilija toi ensimmäisenä 0,3 cl vodkapaukut pöytään. Olimpija huomasi Veli-Pekan hämmästelevän katseen ja tokaisi: "Tama kuulu asian, meilla juodan aina vodka kun mennan kahvilan."
Russian Vodka alkoi mukavasti lämmittää kurkkua ja rintakehää Veli-Pekan maistellessa jäätelöä. Moni asia vaivasi nyt hänen mieltään, eikä hän pystynyt peittelemään uteliaisuuttaan.

                      -Sanoit, että tänään on ollut erikoinen päivä; ainakin sinulla näyttää olevan                       uudet vaatteet. Mitä oikein on tapahtunut, näytät hyvinvoivalta. Älä pahastu,       mutta eilen näytit surkealta.

                      -Tiedan sen, enka mina pahastu. Sanoin isannalle tanan, etta en tule enaa toihin               hanen bordelliinsa. Kavin sen jalkeen lainaamassa rahaa eraalta tutulta             ravintolanomistajalta, jotta sain ostettua uudet vaatteet. Lupasin lahettaa rahat   heti, kun olen saanut tyota Pietarissa. Paatin, etta aloitan uuden elaman,                        vaikka... eihan minulla ole mitaan. Ehka tieni tulee olemaan samanlainen siella,                  kun ei ole rahaa vuokrata asuntoa.

                      -Oletko lähdössä Pietariin; tänäänkö?

                      -Olen, ellet sinä ota minua mukaasi Suomeen...tanne en voi jaada, silla isantani                miehet etsivat jo minua.

Veli-Pekka oli tukehtua jäätelöönsä ja yski hetken. Hän oli kyllä vilpittömän onnellinen Olimpijan tekemästä päätöksestä, mutta ajatus siitä, että tämä lähtisi hänen mukaansa Suomeen, oli liian iso pala haukattavaksi kahden päivän tuttavuuden jälkeen. Hän kyllä tunsi pitävänsä tuosta naisesta todella paljon. Mutta... mutta mitä hän sanoisi Suomessa

                                                                                                             6
kotiväelle ja ystävilleen. Eihän Olimpijalla ollut edes mitään koulutusta, miten hän voisi aloittaa elämän Suomessa. Mitä tarkoittaisi Olimpijan lähtö Veli-Pekan mukaan? Veli-Pekan mielestä oli asiaankuuluvampaa, että Olimpija lähtisi Pietariin. Vaikka tuskin häntä sielläkään kovin loistelias tulevaisuus odottaisi...

                      -Luuletko että viihtyisit Suomessa, kysyi Veli-Pekka.

                      -Viihtyisin, jos minulla olisi mies, jonka kanssa olla, vastasi Olimpija. Jään                       tietysti kaipaamaan Venäjää, onhan tämä kotimaani. Mutta joskus on                                     luovuttava jostain rakkaasta, jotta elämä voisi jatkua, hän jatkoi.

Sanat alkoivat kaikua Veli-Pekan mielessä. Joskus on luovuttava jostain rakkaasta, jotta elämä voisi jatkua... Olisiko hän valmis luopumaan ympäristön mielipiteistä ja heidän miellyttämisestään Olimpijan vuoksi? Näin suurta tunteiden sekamelskaa ei V-P ollut koskaan kokenut. Hän halusi ottaa Oljan mukaan, mutta jokin hänessä vielä jarrutti tekemään päätöstä. Hän puntaroi asioita mielessään. Oliko hänellä ollut Suomessa ketään, johon olisi ollut yhtä paljon ihastunut? Ei ollut, hän huomasi vastaavansa itselleen.
Pystyisikö hän järjestämään Olimpijalle opiskelupaikan Suomesta, vaikka tämä ei ollut  minkäänlaista peruskoulutusta saanut?  Voisikohan hän mennä iltakurssina suorittamaan suomalaista peruskoulua niiden kanssa, jotka vielä parantelivat peruskoulun päästötodistusta?  Ehkä heillä kotona olisi jotain työtä, mitä Olimpija voisi opiskelun ohella tehdä. Veli-Pekan isä omisti hautaustoimiston ja kukkakaupan Tampereella. Hänen prostituoidusta taustastaan ei tietenkään tarvitsisi mainita kenellekään.

                      -Mita sina mietit, kysyi Olimpija.

                      -Mietin tässä vain... että minä taidan haluta ottaa sinut mukaani Suomeen!

                      -Oletko varma asiasta, voin viela lahtea Pietariin, jos eparoit.

Veli-Pekka ei ollut mitenkään varma, mitä oli nyt tekemässä. Yhtäkkiä hänen täytyi ajatella koko tulevaisuutensa ja Olimpijan tulevaisuus muutamassa hetkessä, mutta hänestä tuntui, ettei voisi tätä tilaisuutta päästä ohitsensa. Ehkä oli tarkoitettu, että hän tuli valokuvaamaan Moskovaa ja tapasi tuon nuoren naisen? Alunperin Suomi-Venäjä -seura oli aikonut lähettää oman valokuvaajansa Moskovaan, mutta tämän sairastuttua he olivat tilanneet Veli-Pekan.
Aikaa ei ollut paljon. Veli-Pekka tiesi, että jos aikoi ottaa Olimpijan mukaan, heidän olisi lähdettävä tänään. Oljan olisi liian vaarallista jäädä Moskovan kaduille. Onneksi V-P oli saanut jo kaikki tarvitsemansa valokuvat otettua.
Hotellihuoneessa he pakkasivat Veli-Pekan matkalaukut ja lähtivät rautatieasemalle taksilla. Olimpija oli samanaikaisesti huojentuneen, mutta myös surullisen näköinen. Hän katseli auton takaikkunasta loitontuvaa Moskovaa. Autossa "Radio Adin" kuulutti muutaman minuutin välein: "Novaja Volna". Kuin kohtalon iskusta taksissa oli lehti, jonka kannessa poseerasi suomalainen ja venäläinen sotaveteraani. Jutun otsikkona oli 
"Teberj tavaritshi", joka tarkoittaa "Nyt me olemme tovereita". Veli-Pekka tiesi, että kaikki tulisi järjestymään Suomessa.