keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Kaukorakkautta läheltä nähtynä

Niin kauan kuin olemme toisillemme saavuttamattomissa,
ja kuvitelmissa jossa kaikki on vielä arvailujen varassa,
on mahdollisuus olla rakastunut kokematta rakastumista.

Kun tuo tunne muuttuukin todeksi,
ei mikään ole enää niin yksinkertaista ja vaivatonta,
kun esiin tulevat kysymykset; "Tätäkö sen kuuluisi olla?",

Hetken haluaa ja hetken empii,
ja nuo hetket vuorottevat,
eikä kumpikaan saa puheenjohtajan osaa.

Vain päivät näivettyy,
kuukaudet kuluu,
ja vuodet muuttuvat vähitellen...
vuosikymmeniksi.

Miss Toppahousu

Sinä kai ajattelet että olet melko huomaamaton,
ja kiusaat tietämättäsi,
tai sitten tiedostat kaiken tasan tarkkaan,
mutta näyttelet niin kuin et muka tietäisi,
näitä mieleni liikkeitä.

Nainen on aina nainen vaikka pukeutuisi miten,
ehkä eniten nainen silloin kuin koittaa olla vähiten,
miss toppahousuja tulee vastaan joka paikassa,
ja mieheltä odotetaan yli-inhimillisiä kykyjä;

olla näkemättä mitä niiden verhottujen
olemusten alla onkaan,
olla kokematta sitä ero-tiikkaa,
kiusantekoa se semmoinen on.

Itsensä paljastava ja tykönsä tehnyt,
on jo tehnyt tiettäväksi olemuksensa,
mutta tavallisuutta uskotellut,
on seireeni pahimmasta päästä;

sellainen jää vaivaamaan odottavaa sielua,
minkä verhon takana onkaan vastaus,
vai onko sitä missään,
jos kaikki onkin vain harhaa ja kuvitelmaa.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Sinivalkoinen näennäiskristitty vs. punainen puolustaja ja oikean tiedon antaja?

Kymmenisen vuotta sitten opiskellessani eräässä kristillisen opiston nimeä kantavassa oppilaitoksessa heräsi ensimmäisiä kertoja mieleeni vastakkainasettelu siitä mitä yhteistä on niinkutsutulla kristillisyydellä tämän päivän enemmistöpolitiikan kanssa. Ja miksi minulla on jo lapsuudesta asti ollut sisäänrakennettu ajattelumalli Jumalan kieltävistä vasemmistolaisista.
Asiaan tarkemmin perhetyneenä on toki historian seikat ja syy-seuraukset sittemmin valjenneet. Mutta nyt me elämme tätä päivää, 2000-lukua jolloin porvariston ja kirkonmiesten ja -naisten symbioosi on vain näennäistä. Näennäistä on myöskin se että nykypäivän sinivalkoinen oikeistolainen olisi enää millään tavalla isänmaallisen ajattelun kannalla, saati sitten että hänellä olisi todellisuudessa minkäänlaista sydämestä lähtevää kristillistä vakaumusta.
Sosialistiseen ajatteluun on aina kuulunut kansojen itsemääräämisoikeus ja jokaisen kansakunnan vapaus vaikka toki yhtenä perustavoitteena onkin kaikkien maiden sosialistinen yhtenäisyys ja siitä muodostuva kansakuntien yhtenäinen demokraattinen sentralismi.
Näin itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa on hyvä muistaa se tosiasia että Suomen sosialistit olivat eturivissä vaatimassa Suomelle itsenäisyyttä niihin aikoihin kun itänaapurissa oli käynnissä Suuri Vapaustaistelu yksilön oikeuksista. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, perinteiset oikeistolaiset olivat vastustamassa kaikin mahdollisin keinoin Suomen itsenäistymisen tavoitteita tuohon aikaan. He kun pitivät kiinni siitä vanhasta riistoyhteiskunnasta jossa eletään kuin eläimen lailla; heikomman tultua vahvemman osapuolen hyödyksi epäinhimillisin tavoin.
Mitä taas tulee kristillisyyteen ja hengellisyyteen niin nykyporvarit ovat jo myyneet sielunsa Saatanalle suostuessaan noudattamaan orjallisesti Euroopasta tulevia direktiivejä jotka määrittelevät sekä yksilönvapauden nyky-yhteiskunnassa että koko yhteiskunnan rakenteen ja luonteen.
Yhteiskunnassa jossa palvellaan epäjumalia, ei ole tilaa Jumalalle. Kuolleita jumalia voidaan toki suosia takanpäällyskoristeina koska eivät ne siinä estä ihmistä toteuttamasta syntiinlankeemuksessa saatua oman käden oikeutta jossa vihanpurkauksen tullen kaikki keinot oman henkilökohtaisen etunsa saavuttamiseksi tulevat sallituiksi.
Rahan jumala ja ns. "eettinen hedonismi" jne. ovat niitä epäjumalia jotka kapitalismin todellisien kasvojen paljastuttua ajetaan läpi väkisin myös valtakirkossamme koska kapitalisti todellisuudessa häpeää omia väärinkäytöksiään mutta jotta niitä ei voitaisi asettaa millään tavalla kyseenalaisiksi, on tämä nautinnon, mielihyvän ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden kaikkivoipaisuus julistettu nyt ikäänkuin jumalaksi. Onko siis Kristus enää Kirkon Herra kun naisduokin laulaa suorin sanoin että voit olla "kristus itsellesi", se riittää eikä muuta tarvita. Hengellisyyskin on enää mitätön oletusarvo jostakin ihmisen vähemmän konkreettisesta puolesta. Nykyihminen voi astella hengellisyyskauppaan ja ostaa sieltä tarvittavat mausteet oman hengellisyytensä keitokseen joka voi olla mitä tahansa. Kultaisia aaseja tehdään nyt joka kodissa. Jeesuslapsikin on vain niin ihana ja tuo mieleen sen turvallisen ja nostalgisen lapsuuden joulun jolloin mielessä oli vielä illuusio elämän mielekkyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Eihän lapselle tietystikään kerrota mitään armaassa kotosuomessa olevista eriarvoisuuksista vaan ylistetään vain isänmaamme ihanuutta ja voivotellaan nälkää näkeviä luurankolapsosia toisella puolella maailmaa.
Mammonajumala ja eettisen hedonismin jumala sekä monet muut kapitalismin jälkiseuraamukset ovat tulleet julki aivan viime vuosina kun "sinivalkoisen suomen" todelliset leijonankasvot ovat paljastuneet. Nyt kapitaalikin jo häpeää omaa olemustaan mutta sen pahat teot ja edesottamukset verhotaan piiloon ja lakaistaan maton alle, kun maailmankartalle on ilmestynyt "suuri pelastaja" nimeltään antikristus EU.
Meille kahdeksankymmentäluvun lapsille toitotettiin esi-isiemme suurista saavutuksista; vapaan suomen hyväksi tehdyistä työstä ja vuodatetusta verestä, kommunismin kukistamisesta. Mutta puhuttiinko meille mitään kommunismin saavutuksista; esim. 8-tuntisesta työpäivästä ja viisipäiväisestä työviikosta? Mainittiinko meille mitään siitä verenvuodatuksesta joka kohdistui "isänmaan sankarien" toimesta niihin työläisperheisiin joissa taisteltiin jokapäiväisestä leivästä? Kuinka monista köyhien perheiden äideistä tehtiin leskiä ja heidän lapsistaan isättömiä? En minä ainakaan muista peruskoulussa sellaisesta kuulleeni.
Silloin elettiin kai sitten eräänlaista nousukautta jonka varjopuolena tosin oli yhteiskunnan eriarvoistumisen tielle johtava polku. Talvisodan yhteishenki oli enää vain muinaisjäänne jota käsiteltiin historiantunneilla ja joskus juhlapuheissa mutta josta ei käytännön solidaarisessa elämässä ollut enää tietoakaan. Sitten tuli se ensimmäinen suuri lama meidän aikanamme. Opettiko se meille mitään siitä että nyt niitetään sitä mitä oikeisto on aikanaan kylvänyt mahtipontisuudessaan ja ylpeydessään?
Aika ohueksi taisi tuo opetus jäädä sillä silloin vedottiin siihen että Suomen hyvinvointi on riippuvainen siitä paljonko me uskallamme antaa itsemme Brysselistä johdettavan muutosprosessin käsiin. Unohdettiin oma sisäpolitiikka ja sosiaaliuudistukset. Kaikista muista uudistuksista kyllä puhuttiin. Niistä jotka liittyivät bruttokansantuotteeseen ja Suomen imagoon maailman markkinoilla.
Ja jos joku tuona aikana oli kirosana ja kaiken alku ja paha, niin sehän oli juuri se kommunismi ja sosialismi sekä muu vasemmistolaisuus jonka isämme ja isoisämme sekä isoisoisämme urhoollisesti kitkivät pois tästä niin sangen suloisesta suomestamme.
Minusta on tullut aika jona asioista ei kukaan vastuuntuntoinen ja Jumalan edessä rehellinen ihminen voi enää vaieta ja jatkaa tätä epäkristillistä perinnettä jossa Jeesuksen opetukset tasavertaisuudesta lytistetään muutaman yksittäisen Raamatunlauseen alle, niihin joissa puhutaan jotain esivallan kunnioittamisesta ja keisarille kuuluvista oikeuksista. Pääpaino Jeesuksen opetuksissa on kuitenkin nimenomaan köyhien ja kurjien toivon säilyttäminen kansankuntien keskuudessa. Vääränmielisen tullimiehen ja veronkerääjänkin Hän sai omantunnontuskiin ja luopumaan vääryydellä hankitusta omaisuudestaan.
Tätä punaista lankaa ja Jeesuksen opetuksien päälinjaa meidänkin olisi seurattava kaikin mahdollisin keinoin ja lopetettava höpötykset vasemmistolaisesta ateismista sekä oikeistolaisesta kristillisyydestä. Täytyy muistaa että Raamattu varoittaa ankarasti myös selän takana juonittelemisesta, väärien huhujen ja perättömien tietojen levittämisestä, juoruamisesta, kaikenlaisesta turhanpuhumisesta ja erään Kirkkorukouksen mukaan "pahuuden muistelemisesta".
Eppu Normaali on laulanut osuvasti alkuaikoinaan; "Se on suuri ja mahtava kommunismin pelko, mutta kenellä on siitä selko?".
Niin, kenellä on sosialismista totuudenmukainen kuva joka ei ole vääristelty meidän kapitalistisissa kouluissamme ja kasvattajien olettamuksissa?
On aivan päivänselvää että tämä tie jonka maailma on kulutushysteriassaan valinnut oikeudenmukaisen ihmisarvon vaatimuksen sekä Jumalan tahdon noudattamisen sijasta on kulkemassa kohti lopullista tuhoa, ellemme me vihdoin herää siihen tietoisuuteen että Kristus oli ja on, sekä tulee aina olemaan sosialismin suurin sankari ja sen puhtain Opettaja. Lenin ja Marx sekä muut sosialistisen uudistuksen tienraivaajat olivat kyllä saaneet maistaa tätä jumalallista tietoisuutta ihmisyydestä mutta oman aikakautensa lapsina aivan ymmärrettävistä syistä kohdistivat tämän oikeudenmukaisen maailmanrakenteen ja ihmisarvon kunnioittamisen vaatimuksen ankarin käsin myös kristillistä Kirkkoa kohtaan. Se annettakoon heille anteeksi.
Nyt elämme kuitenkin aikaa jolloin maailman herruus on aivan muiden kuin kirkonjohtajien käsissä. Voimme siis unohtaa vastakkainasettelun ateistinen sosialisti ja porvarikristitty. Nyt on aika luoda uutta; sekä kristillisen Kirkon että vasemmistolaisen poliittisen liikkeen yhteisillä resursseilla on mahdollista rakentaa täysin uudenlaista maailmankuvaa jossa oikeudenmukaisuus tapahtuu sen luomistyössä annetun ihmisyyden pohjalle jolle sosialistinen yhteiskuntajärjestys antaa mahdollisuuden palata.
Kauan eläköön Suomen Kansan Kristillis-Sosialistit! Ja kaikkien kansojen!

Muuramessa 21. pvä joulukuuta 2010

Saska Liimola

torstai 2. joulukuuta 2010

Savullisten sairaaloiden puolesta

Hän herää ja tarkastelee ympärillensä, ikkunasta näkyy harmahtava maisema, taivaanrannasssa muutama etäinen kohde joita voi arvella jonkin tehtaan savupiipuiksi. Huoneessa tuoksuu makealta ja imelältä. Samaa imelää ja makeaa näyttää olevan valkoisella tylsän näköisellä yöpöydällä, pienessä muovipikarissa keltaista nestettä joka täytyisi pian saada nautituksi kloorilta maistuvan veden kera. Hänestä tuntuu siltä että tekisi mieli ponkaista ylös tästä rautahäkkyrästä ja tehdä jotain tuttua ja turvallista, mennä vaikka metsään kävelemään tai nakerrella jotain pientä omassa kotipihassaan. Mutta ei häntä päästetä lähtemään, ellei hän lähde sanomatta mitään, toisisanoen siis karkaa tästä elämässä ontuneiden ja epäonnisten ihmisten vankilasta. Vankilasta jossa kuitenkin kaikki tarkoittaa hänen parastaan. Ei sieltä noin vain lähdetä. Otettuaan muutaman tassuttelevan askeleen hikisiltä ja kylmiltä tuntuvilla harmailla sandaaleilla hän lähtee kulkemaan kohti päiväsalia jonka päädyssä on ryijy seinällä. Se muistuttaa häntä kotituvastaan mutta samalla saa aikaan sen tietoisuuden ettei hän ole enää kotonaan, tuskin palaakaan sinne enää koskaan. Salin radiosta kuuluu samoja uutisia kuin hänen puulastuilta, moottorisahan öljyltä ja pannussa keitetyltä väkevältä, uhaalliselta ja unkealta kahvilta tuoksuvassa kodissaan.
Kiikkustuolissa istuen ja ryijyn kuvioita tuijotellen päivä kuluu hiljalleen iltaa kohden. Muutamat potilastoverit näyttävät vaappuvan huoneisiinsa ikään kuin se olisi heille jokseenkin luontaista, ihan kuin he olisivat jo hyväksyneet osansa ja olisivat vieläpä tyytyväisiä siihen. Kummallista, ajattelee hän, kun hänellä olisi vielä niin paljon intoa tehdä kaikki kesken jääneet työnsä. Ja hän itse tuntee itsensä melkeinpä terveeksi, vain joskus suurten yskösten tullen tai polvissaan tuntevan heikkoden myötä on tuntunut siltä ettei ole enää siinä elämänsä terässä kuin vielä muutamia vuosia – niin tai oikeastaan vuosikymmeniä sitten oli.
Se kaikki tapahtui niin salakavalasti, ettei sitä oikein itse edes huomannutkaan. Ensin tuli muutamia voimattamuuskohtauksia, sitten verisiä ysköksiä ja lopulta sitten se – tajuttomuus jonka vuoksi hänet oli tänne sairaalaan tuotu.
Ensimmäisten verikokeiden jälkeen hoitaja oli kehunut kuinka hyvät veriarvot hänellä olikaan. Silloin hän naurahti tyytyväisenä tuntien suurta helpotusta sisällään ja samalla myös pientä ivaa koko sairaalaolosuhteita kohtaan. Mutta muutamaa tuntia myöhemmin häntä puhuttelemaan tullut lääkäri oli sanonut jotain aivan muuta. Hänessä olisi mukamas parantumaton sairaus jota ei voitaisi kokonaan eliminoida mutta muutama lisäkuukausi voisi tulla kysymykseen mikäli tiettyihin hoitotoimenpiteisiin ryhdyttäisiin välittömästi. Tätä oli kertakaikkiaan mahdotonta ymmärtää kaikkien niiden vuosien jälkeen joina hän oli tuntenut niin suurta elämän paloa; sellaista jota hän ei voinut uskoa huonetoverinsa tai kenenkään toisen ylipäätänsä tuntevan.
Hän joka oli samonnut suuret metsät, tehnyt innolla työtä sillä palstalla jonka valtio oli hänelle lahjoittanut korvauksena reiden läpi lentäneestä luodista ja monista vuosista milloin mutaisissa, milloin jäisissä maakuopissa. Ja siitä ettei hän ollut ehtinyt oppikoulua pidemmälle kun kutsu rintamalle oli tullut. Sieltä hän palasi ilman ammattia, koulutusta, ilman minkäänlaista henkilökohtaista omaisuutta. Mutta sen kaiken hän oli samalla taistelutahdolla sittemmin hankkinut, mitä oli tarvinnut kuolemaa uhatessaan etulinjassa.
Ei, ei hän luovuttaisi noin vain kaikkea pois. Kaikkea sitä mitä oli menneinä vuosikymmeninä ehtinyt kokoamaan; oman pihamaan kasvihuoneineen, kirjahyllystään johon hän oli kerännyt kaikkein rakkaimpia asioitaan; sitä kirjallisuutta joka oli antanut hänelle sen elämisen tahdon jonka tuloksena olivat lasten ja heidän lastensa kuvia. Vieläpä hyllyssä komeili ammattiyhdistystoiminnasta saatuja tunnustusmerkkejä vaikka niitä hän pitikin toisaalta aivan yhdentekevinä.   
Yön laskeuduttua käytäville ja kuun antaessa valoaan kilpaa kaupungin ja sairaalan valoille,  hän avaa parvekkeelle johtavan oven ja tuntee ensin suurta voimantuntoa mutta aivan pian sen jälkeen suurta surua ja mahdottomuuden tunnetta kun hänen ulkoilunsa tulevat rajoittumaan vain tähän muutamaan neliöön jossa pureva pakkasilma huuhtoo läpi pelkistettyjen sairaalavaatteiden viimeisemmätkin toiveet tukkimetsässä käymisestä tai puutarhanhoidosta.
On hänellä vielä sentään jotain mitä ei ole häneltä riistetty pois; hän löytää sinisestä sairaalatakin taskustaan littanan savukeaskin josta hän tottuneesti asettaa huulilleen pohjoisen kaupungin savukkeen. Kestää joitakin hetkiä puhallellen harmaanvalkeata savua ilmaan kun parvekkeelle astuu toinenkin yökukkuja, hän paiskaa kättä ja esittäytyy. Ehkä häntä kolmekymmentä vuotta nuorempi nainen joka tulee oman savukkeensa myötä sanomaan juuri ne sanat joita hän oli tietämättään odottanutkin. Öisen kaupungin valoja ihasteltuaan nämä kaksi toveria; hiukseton nainen ja hiukseton mies laahustavat käsikynkässä kohti sairaalan käytävää jossa huolestuneen ja vihaisenkin oloinen hoitaja tulee heitä vastaan. He nikkaavat toisilleen silmää samalla kun sulkeutuvat omiin keljoihinsa odottamaan seuraavaa tyhjäntäyteistä ja merkityksetöntä päivää joka kuitenkin voi tuoda uuden yllätyksen tullessaan.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kuolemaa pelkäämätön vetovoima

Kun tulet niin lähelle minua,
että se on vahvaa,
kuin teinin kuolemaa uhkaava ihastus,
pääsevät meidän veret sekoittumaan,
ja hengitys muuttumaan yhteiseksi
hengitykseksi,

pääsevät myös vangitut ja kahlitut,
pienet visertäjät
vapaaksi sisimmässämme,
jokainen lentoon lähtenyt lintu,
jokainen sieluun tullut asukas,

on päästettävä vapaaksi,
kulkemaan omia teitään,
sillä vasta sitten
me itse olemme vapaita
veremme sekoittaneina.